sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Ei taaskaan otsikkoa.

Mökkireissusta tulikin sitten mukava, oikeastaan aika ihana. Etukäteen pelkäsin koko reissua ja olin jo aikeissa perua koko jutun.  On vaikea vieläki uskoa, että lähin sinne. Että uskalsin. Miten onkaan nykyään näin paljon uskallusta. Ei ne muut tyypit niin kamalia sitten ollukaan...
 
Meillä oli tämän uuden tuttavamiehen kanssa mukava jutustelu lauantai-iltana, tai yötähän se jo oli. Kertoili paikoista missä on matkustellut ja oli hämmentävän kiinnostunut mun asioistani, elämästäni. Suloinen mies, rauhallinen, huumorintajuinen, puuhakas.Huolehtivainen. Hymyilee kivasti ja paljon. Lähin sieltä haikein mielin, aika loppui jotenkin ihan kesken.

Ajattelin sen reissun jälkeen, että noinkohan tuo tosissaan on, leikkii kai vaan jne. Sitten seuraavalla viikolla menin seuramaan rantalentopallo-ottelua, missä tuttavia pelaa ja tämäkin mies usein. Siinä kun puin ite kenkiä ja sukkia jalkaani, niin tämäpä jäi oottelemaan mua sinne ja jäätiin sitten vielä juttelemaan vähäksi aikaa. Ajattelin, että ei tuo taidakaan aikuisten  oikeasti olla ihan silkkaa kaveruutta vailla...Viime kerralla vielä erikseen pyysi mua sinne tulevalla viikollakin. Jo ennen sitä mökkireissua se maanitteli mua yhelle pyöräretkelle ja siellä matkallakin houkutteli. Pyysi kaikkineen varmasti viisi kertaa, enkä uskaltanut luvata sellaista matkaa, se kun ei ollut mikään pikkuretki. Enhän ollut pyöräillyt koko keväänä oikeastaan yhtään. Sitten asiaa pohdittuani, kävin saattelemassa tätä porukkaa liki puoleenväliin, kun niin monesti oli pyydetty. Samalla pääsin tutustumaan uusiin pyöräreitteihin. Varmaan meen sitten sinne lentopalloonkin, ihan uteliaisuuttani ja kyllähän tuo mies mua vetää puoleensa aika kovasti jo. Aika varovaisen tuntunen tuo on. Itelläki kyllä on jarrut päällä. En voi käsittää, miksi tuo nyt musta olis yhtäkkiä noin kiinnostunu, mun seurastani. Kun siellä mökilläkin toisen näki ihan eri valossa mitä muualla, omana ittenään enemmän, niin silti se vaan tuossa on..eikä kadonnut minnekään. Oikeastaan päinvastoin, pyrkii ehkä vähän rohkeammin lähelle. 
 
Ajattelin sillon yöllä, että tuossa miehessä on pelottavan paljon niitä piirteitä, mitä oon kaivannut ja mielessäni pyöritellyt. Parikin kertaa oon tänä keväänä todennut, että huhhuh, mikä mies. Ja miten mukava sen kanssa oli olla, kaikki se keittiöpuuhastelu ja höpötys...tulenteko ja makkaranpaisto laavulla. Se vaan tuntuu niin hyvältä. Lämpimältä, vailla oikein mitään kitkaa. Mutta mun on vaikea avautua sille itsestäni, kai pelkään ajavani toisen pois. Yleensä höpötän ummet ja lammet, mutta tässä meen lukkoon. Miten sitä toista sitten rohkaisee, kun itekää ei uskalla. Ja loppujen lopuksi se voi tahtoa kuitenkin olla vain kaveri, joka ahdistuu siitä, että toivoisin jotain muuta. Miten voi paljastaa yhtään mitään, ainakaan omaa kiinnostustaan. Eihän oikein tohdi itsellekään tunnustaa, miten paljon toinen kiinnostaisi, miten paljon kaipaisi ja haluaisi tutustua.
 
 
Oikeastaan oon tuntenut hiipivää alakuloa ja pettymystä tuon reissun jälkeen, tämä kulunut viikko on ollut tosi surkea, surkeampi kuin pitkään aikaan. Oon tuntenut itseni tosi yksinäiseksi ja yksinäisyyden liian raskaaksi. Turhauduin omaan elämääni, petyin omaan kuntoutumiseeni ja itseeni hakiessa taas kerran b-lausuntoa. Sain lähetteen työkykyarvioon, viimeinkin. Ehkä se selventää jotakin asioita mulle. Työelämä tuntuu niin kaukaiselta...en osaa enää oikein ees uneksia siitä. Asiat on muuttuneet niin paljon, minä oon muuttunut ja välillä on aika sekavaa. Tai yleensä. En oikein tajua asioita ja elämää enkä ees yritä tajuta enkä tehdä mitään. Tie tuntuu liian pitkältä taas, liian väsyttävältä, mutta vaihtoehtojakaa ei oikein ole. On aika pohjaanpalanut olo, tuosta kaikesta ihanasta huolimatta.
 
On vaikea ymmärtää, miksi en oo se sama enää, joka ei uskalla. Lipsunko pian takasin siihen, mitä joskus olin. Miten tästä uskaltaa tehdä mitään ratkaisuja. Oon ollut ihan liikaa, liian kauan toimettomana, en tunnu osaavan enää oikein mitään. En tiedä yhtään miten mun käy. Kaikki tapahtuu niin hitaastikin. Entä jos tässä onkin kaikki, mitä mulle on elämässä tarjolla? Pelkkä katoava häivähdys jostain tosi ihanasta ja tärkeästä.
 
 Yksinäisyyttä oon tuntenut lapsesta asti. Tummasilmä on ollut ensimmäinen, joka hävitti sen tunteen kokonaan. Nykyään ei jutella, tuskin ees nähdään ja kaipaan tosi paljon kaikesta huolimatta. Syksyllä se häipyy kokonaan muihin kuvioihin, ehkä katoaa loppuelämäksi.