Monet kerrat kesällä ja syksylläkin vertaispaikasta tullessa mietin, että täytyykö mun palata tänne, tähän ankeaan ja kolkkoon asuntoon. Kun aikani keräsin rohkeutta, niin aloin kattelemaan ja etsimään asuntoa kaupungista. Nyt viikon päästä saan avaimet tuohon 50-luvulla rakennettuun, hyvin naiselliseen kerrostalokaksioon. Ikinä en oo kerrostalossa asunut, enkä oikein isommassa kaupungissakaan ja voin sanoa, että kyllä pelottaa. En uskalla ajatellakaan asiaa oikein kunnolla. En tekisi tätä ilman vertaispaikan tukea, vaikka päätös oli jollakin tasolla tehty jo kauan sitten. Päätin uskoa siihen, että se mieleinen asunto löytyy lopulta eikä mun tarvitse tyytyä mihin tahansa ankeaan mörskään. Niinhän se sitten löyty, siltä alueelta mistä vähän toivoinkin ja melko pian. Jätin sen asian ikään kuin korkeimman käteen enkä jäänyt murehtimaan niin paljon mitä yleensä. Tosin siinä oli joitain mutkia matkassa, väärinkäsityksiä ja olin menossa kattomaan väärää asuntoakin..lopulta olinki ainoa kiinnostunut asunnosta ja sain sen heti siltä istumalta. Siinä taisi olla pari testin paikkaa, että haluanko kuinka kovasti tuota asuntoa... Kolmas kerta toden sanoi.
Nyt viime aikoina oon huomannut vahvistuneeni tosi paljon, kaikki takaiskut ei polje niin kovasti maahan mitä joskus. Mutta kyllä tästä sanoinkuvaamaton stressi on, vaikka suurin urakka on vielä edessäpäin. Ja miten siellä selviääkään, näin ihmisarkana ja säikkynä olentona. Mutta taivaskin tuntuu olevan siellä kaupungissa jotenkin korkeammalla. En löydä tästä kylästä enää kertakaikkiaan mitään hyvää, tuskin hengitän täällä.
Toinen stressipaikka on ollut tuo hra Tummasilmä. Kun keväällä jo aattelin, että onkoha sillä jotain kiinnostusta enempikin mua kohtaan. Mutta sitten se katosi jonnekin taka-alalle ja ajattelin, että kuvittelin ja unohdin koko asian. Ja siihen tuli se eräs toinenkin miekkonen....Nyt loppukesällä se kuitenkin alkoi lähestymään mua ja hakeutui seuraan ihan eri lailla. Minä ajattelin vaan koko ajan, että kaveruuttaan se tuossa pyörii, mutta nyt syksyllä rupesin ajattelemaan, että onkohan tässä sitten kuitenkin jotain muutakin...ja nyt se taas otti etäisyyttä. Huokaus. Ei tosin niin paljon mitä keväällä mutta kuitenkin. Ehkä mun ois pitänyt sitä tulla vastaan enemmän, tai en tiedä. En kai halunnut pettyä ja ajatella että jotain enemmänkin olisi... Mutta on se melko puoleensavetävä, kaikesta tuosta ujoilustaan huolimatta. Se on silti jotenkin niin Mies. Oon ollut ihastunut tosi kovasti kyllä aiemmin, mutta tämä on jotain ihan erilaista. Stressinaihe tässä on, kun en tunne osaavani tuotakaan enkä osaa olla varma asioista ylipäätään, omista haluamisistani. Ja kyllähän elämä muuttuisi uuden parisuhteenkin myötä tosi paljon...
Pari muutakin tyyppiä on vihjaillu meistä jotain jo. Mielenkiintoista, jos se näkyy muillekin. Se mitä ei sanota, se mitä minä en haluaisi uskoa enkä sallia itellenikään.
