Armo

Sain ajan tk-lääkärille huomiseksi. En kyllä tiiä mitä siellä sanoisin, paitsi että en jaksa enää yksin miettiä ja ratkoa elämääni. Ettei mua oo kuultu kunnolla kohta kahteen vuoteen. Liekö hällä siihen ratkaisua, no mulla ei ainakaan oo eikä voida olettaa, että mulla olisi kaikkeen joku ratkaisu. Käyn sitten itkemässä ja valittamassa siellä, jos ei muuta. Kotona oleminen on tuntunut jo monta viikkoa lähinnä helvetiltä, viikonloppuna toivoin lähinnä, että kuolisin. Väsynyt oon ollut jo kauan ja toiminu jaksamiseni rajoilla. Ehkä oli virhe repiä ne haavat auki, tai sitten ei. Olisinko lopulta yhtään vähemmän surullinen ja enemmän iloinen, jos painaisin ne asiat ja tunteet piiloon enkä niitä käy läpi, en edes tunnusta itelleni. Jotenkin en usko.

Mt-hoitajan mielestä se oli huono ajatus, koska mun pitäisi mennä eteenpäin ja että ei nuo asiat sitten sotkeennu keskenään kun kahessa paikassa puhuu. Vastasin, että eihän niistä asioista oo puhuttukaan täällä ollenkaan...Entäs kun en oo halukas tai kykenevä menemään eteenpäin siinä tahdissa, minkä he on mulle asettaneet? Oon tehnyt kaiken mitä ne on odottaneet, oon sosiaalistunut, oon pitänyt pahan oloni sisälläni ja jutellut kivoista asioista. Oon myötäillyt, niellyt asioita, vaikka ollaan paljosta eri mieltä. Ollut menevinäni eteenpäin, uskotellut, että asiat voisi olla paremmin, nyt en enää jaksa. Kukaan ei kuule mun suruani eikä pettymystäni eikä sitä mille mulla ei oo ees sanoja. Vuosia kestänyttä epävarmuutta, sekavuutta ja ahdistusta, pelkoa, yksinäisyyttä ja syyllisyyttä omasta epäonnistumisestaan elämässä. Kun asunnosta, siitä jonka pitäs olla koti, tulee häkki ja kalterit. Kukaan ei tuu sinne etkä itse pääse ulos.

Joskus tuntuu että tuun ihan hulluksi, kun en löydä ketään kelle puhua. Kun ei koko pitäjässä tunnu olevan yhtään sellaista ihmistä. Onko kukaan tai mikään vieläkään mua varten, onko kaikki aina toisia varten. Koko tämä elämä, jonka pitäisi olla minun omani. Joskus tuntuu, että käyn noissa mt-jutuissa toisia varten, eläkelaitoksen tai noiden ihmisten takia. En tahdo enää mennä tuonne vastaanotolle ollenkaan, en koskaan. Tuolla uudessa vertaispaikassa oon tuntenut olevani elossa ja jopa onnellinen, ainakin tähän asti. Nyt pelkään ettei ne pidä musta enää, koska voin huonommin tai eivät jaksa mua ja hylkäävät. En halua olla taakka tai rasite kenellekään.

Tiedän, että mun pitäisi pystyä päästämään irti menneestä. Mutta tapahtuuko se itseään käskemällä, eihän mikään muukaan psyykkinen työ tapahdu niin. Eikä varsinkaan niin, että joku ulkopuolinen kertoo että nyt on aika.

Kyllä joku osa mussa salaa toivoo pääsevänsä osastolle, pois tästä kaikesta. Vaikka en sitä haluaisi myöntää ääneen. Kävelisin ulos elämästäni. En puhuisi kenellekään yhtään ylimääräistä sanaa.

Suuttumus

Meidän naisten vertaisporukalle ilmoitettiin maanantaina, ettei saada enää ensi viikolla päivätoiminnan tiloja käyttöömme. Käskivät ettiä  jostaki uudet tilat, ei tarjottu mitään toista päivää edes. Olipa kädenojennus taas kerran. Heillä alkaa kuulemma jotkin käsittämättömät kesäkiireet eivätkä he ehdi koskaan juoda aamukahvia rauhassa, kun me tullaan sinne. Itehän ne on tuon ajan kyllä meille luvannu alunperinkin. Siellä ei ihan tasan tarkkaan oo koskaan maanantaiaamuisin mitään toimintaa ollut, paitsi tuota kahvinjuontia. Ei kesällä eikä talvella. Nyt ollaan oltu jo ilman ohjaajaa toista kk ja veikkaan ettei tuo ryhmä jatku syksylläkään ohjaajan kera, niin viedäänpä vielä tilatkin.  Saatiin sitten vanhalta koululta yks luokka varattua sentään, en tiedä kuka sen lystin kustantaa vai loppuuko sekin, koska on liian kallista. On suututtanut ihan älyttömän paljon, kun asian voisi ilmoittaa kauniistikin ja yhteistyöhengessä. Tuntuu kuin olisi joku toisen luokan kansalainen, ihan läpimätä olo. Puhumattakaan siitä kaikesta mitä jäi päivätoiminnan ajoilta hampaankoloon ja tästä nykyisestä hoitosuhteesta... Sitten hermostuin yhteen ryyppyporukkaan, kun huutelevat ja tytöttelevät tuolla kylillä. Käskin painua jonnekin muualle, jonnekin mettään tai vaikka kotiinsa, heille kun pitäis nyt sitten olla joku erityiskohtelu ja julkijuopottelupaikka ihan luvan kanssa ja toiset ajetaan pois. Tuo on ärsyttänyt mua jo pitkän aikaa niin tulipa nyt sitten sanottua tuokin.

Kävin juttelemassa vertaispaikassa elämäntilanteestani yhen työntekijän kanssa. Se nosti pintaan aika paljon kaikkea, surua ja vihaa ja muuta kuonaa vielä lisää. Suututti eroaminen, terapian loppuminen ja se ettei mua oteta tosissaan tuolla vastaanotolla. Se kaikki oli yksinkertasesti helvetillistä vääryyttä. Vaikka noita kuinka on yritetty vuosikaudet selittää parhain päin ja vaikka mitenpäin niin ei se muuta asiaa miksikään. Joo, ihmisillä on oikeus päättää parisuhde, on oikeus kieltäytyä hoitosuhteesta, on oikeus päättää terapiasuhde. Ei se siltikään mun harmitustani poista. Se oli mulle niin vitun väärin. Onko mulla oikeus olla harmissani? Miksi se mitätöidään ja painetaan villaisella.

M ärsyyntyi muhun sitten, kun huomautin  ajattelemattomuuttani, puoliksi vitsillä siitä, että se kulki ovesta itse ensimmäisenä. Mietin että miksihän semmosta oli tarve ylipäätään sanoa, kai purin turhautumistani ja oloani tuohonkin vielä. Olinpa typerä. Nyt pelkään milloin tulee oikea riita, koska en vain osaa olla hiljaa ja mukisematta. Siihen kaikki loppuu aina, tämäkin joka on nippanappa jokin alku. On vaikea näyttää suuttumustaan toisille, sehän tarkoittaa välitöntä hylkäämistä. Enkä usko saavani anteeksi mitään, on vaikea itsekään antaa anteeksi asioita. En minä oo koskaan kuullut että olisin saanut anteeksi jotain, vaikka oon ollut jopa pakotettu pyytämään. En saa nytkään anteeksi, että yritän elää omaa elämääni. Minunhan pitäisi elää vanhempieni määrittelemää elämää.

Eihän M tiennyt mun käyneen siellä juttelemassa, kerroin vaan tuosta vertaisryhmäjupakasta. Se tuumasi vaan rauhalliseen tapaansa: "sie murehit". Oikeasti multa oli revitty joku haava taas kerran auki ja lopulta mietin, milloin saan olla oikeasti onnellinen, vaan enhän minä sitä siinä vaiheessa tajunnu. Vajosin vaan. Olisi pitänyt älytä lähteä vaan pois nuolemaan haavojaan mutta kuvittelin, että se olo saattais helpottua siellä. Turhautti oma typeryys ja negatiivisuus siinä toisen nähen, en  osaa yhtään mitään kunnolla. Tämä on niin helvetin helppoa, että kuntoutustukeaki myönnettiin enää vuodeksi. Suututtaa, etten voi purkaa oloani missään, nuo mt-ihmisetkin nuolee toistensa perseitä eivätkä näe tai kuule mitään. Voisivat mennä helvettiin jo kaikki. Vanhemmat ei kuule mitään, sisarukset ei kuule eikä ymmärrä mitään. Välinpitämättömyys on myrkkyä.

En aina ymmärrä omaa suuttumustani, en ymmärrä muitakaan ihmisiä. On hyvin helppo ymmärtää väärin toisten tarkoitusperät, jos kukaan ei koskaan oo selittänyt mitään käytöstään eikä ota vastuuta sanomisistaan tai teoistaan. Ihmettelen, miten mun olisi tarkotus käsitellä tuollaiset asiat, ettei ne jäisi kaivelemaan. Vaikka tehdään kuinka väärin, niin kukaan ei vastaa siitä, vaan kaikki jää mun kannettavaksi, mun syykseni. Ehkä syyllistyn liian helposti...

Törmäsin vielä Mieheen, josta ei saa puhua, pariinkin kertaan viikon aikana ja mun kuppi vaan täytty kaikesta ja keikahti. Mun piti koittaa levittää hyvää elämään, mutta kävikin ihan päinvastoin. Levitinkin ihan silkkaa paskaa. No mistä helvetistä minä sitä hyvää ammennan edes. Minä en niele enää yhtään mitään keltään paskiaisilta, keltään.

Kyllä joskus olisi kiva, jos joku vain halaisi kunnolla eikä julistaisi mitään viisauksia.

Vetovoiman laista

Oon lukenut Rhonda Byrnen Salaisuus-kirjaa, kun pitkään oon miettinyt tätä vetovoiman lakia.  Ajattelin perjantaina vähän testata, että vetääkö hyvä, hyvät ajatukset ja teot puoleensa kuinka paljon hyvää. No siitähän tuli tosi hieno päivä.

M oli etsinyt mut viikolla Facebookista ja muistutti yhestä ryhmästä viestillä, että oisinko kiinnostunut kun nyt on tilaa, oltiin tuosta jo aiemminki vähä puhuttu, vaan melkein jo unohdin koko asian. Enkä tietenkään älynnyt edes kiittää sitä. Sitten ajattelin, että nytpä kiitän  kasvotusten kun nään, kun minusta se oli niin kivasti tehty, oikeasti. Se päivä lähti heti käyntiin sellasella kiitollisella, rakkaudellisella ja päättäväisellä asenteella, täynnä välittämistä ja tapahtu monenlaista.

Ensiksi sain opastaa yhtä vanhempaa herraa kaupungilla, kun oli vasta muuttanut ja oli vähän epävarma liikkumisestaan siellä. Sitten annoin vertaispaikasta palautetta, tai kerroin vähän mitä itse oon saanut, kun oli tullut joku uusi kävijä. M:lle sain sanottua kiitokseni ja kävin yhessä musiikkiryhmässä, sain siitäki tosi hyvän fiiliksen, tyytyväisyyttä itseeni ja omaan toimintaani ja lisää syytä kiittää toisia. Sitten puhuttiin M:n kanssa, kerroin pahoittaneeni mieleni yhestä sen kommentista/möläytyksestä tässä taannoin, se selvitettiin ja puhuttiin vielä yhestä sen huolesta vähän aikaa. Sain olla tukena ja läsnä taas toiselle, halasinkin sitä, kun ei sanat joskus vaan riitä eikä niitä löydy tarpeeksi. Lopuksi sitten M puolestaan kiitti mua siitä, että pidän huolta. Se tuntui tosi hyvältä kuulla, hieno päätös sille päivälle. (Aika paljon sanottu noin miehen suusta, ainakin minusta.)

Valtavan hyvä mieli on vieläkin, ihan kuin elelis jossakin vaaleanpunaisessa kuplassa. En tiedä vielä vedinkö nyt sitten jotaki erityistä puoleeni, paitsi sitä kiitosta. En oo tainnut ihan hetkeen, jos koskaan, kuulla noin monia kiitoksia sanottavan pienen ajan sisällä ja ne oli vielä ihan aitoja eikä vain sanahelinää. Ehkä tuosta jäi hyvää fiilistä joillekin muillekin. Saattaa kuulostaa aika mitättömiltä asioilta, mutta saan noista hirveän paljon. Eniten oon onnellinen siitä, että oon löytänyt ihmisiä, yhteyden. Ehkä viimeinkin teen jotakin oikeaa asiaa tässä elämässä. Vaikka eihän tämä tuota mitään näkyvää eikä etenkään kasvata kansantaloutta.

En tunnu nykyään saavan näihin bloggauksiin sanottua kunnolla sitä, mitä haluaisin sanoa. Ehkä mulla ei oo tähänkään sanoja. Tai sitten mussa on joku tukos.

Aamumietteitä

Nykyään tuntuu, että elämässäni on osittainen auringonpimennys. Joku heittää siihen pitkän varjonsa, joka on siinä aina, samalla paikalla. Se estää multa ilon.

Tunne-elämä on mennyt ihan kaoottiseksi mulla, ja koko sisäinen maailma oikeastaan. En tiedä enää mikä on mitäkin. Huonommuudentunteet ja kaikenlaiset pelot on nyt nousseet pintaan ja niiden kanssa joudun painimaan jatkuvasti. En vain pysty tuntemaan itseäni hyväksi enkä jaksaisi jankuttaa asiasta itselleni enää ja todistella asiaa vastaan. On tosi vaikeaa olla itsensä kanssa, järkyttävän raskas olo ja suoranainen itseviha. Lieneekö tämä nyt sitten sellanen kiirastuli, joka mun on pakko käydä läpi, kun en pääse mihinkään enää pakoon itseäni ja noita tuntemuksia. Epävarmuus itsestäni ja elämästä on lannistanut mut. Mikään minussa ei tunnu riittävän, mutta pitäisi vain olla vahva ja pärjäävä. Kun saisin kerran elämässäni olla avuton.

Muiden ihmisten seura sai taas mut ylivirittyneeseen tilaan enkä oo aina ihan varma, haluaisinko palata sieltä ollenkaan. Kuuluisiko mun? M varsinkin tuntuu painavan jotakin tuollaista nappulaa, sen kanssa jutteluki ja koko oleminen lähtee ihan tuntemattomille raiteille. En tunne itteäni ollenkaan siellä. Oikeastaan tuo jutustelu on jo alkanut saada vähän huolestuttavia sävyjä, ehkä hieman liian lämpimiä, ainakin mun mittapuullani. Tekisi mieli lähteä karkuun, kun oma sydän on liian auki eikä välttämättä osaa varoa. Silti sydän kaipaa toisia, siksihän se onkin noin auki enkä minä jaksaisi enää varoa ja hissutella saati yrittää kontrolloida. Tahtoisin antaa elämän tapahtua. Mussa on nyt herännyt jotakin, jota oon yrittänyt kovasti sammuttaa ja hiljentää tai muuttaa joksikin muuksi, vaan en taida enää jaksaa. En osaa sanoa mitä se on, ehkä se on yksinkertaisesti minä itse. Se mikä musta valui tai tippui pois, taisi olla mun suojakuori.

 Oon kokenut jo pitkään, että mun tunteitani yritetään jarrutella, ettei saisi tuntea näin. Jo psykoterapiassa tuli sellainen olo. Mutta en minä oo elossa ilman niitä ja ne on tosi voimakkaita. Mua pidetään masentuneena, koska mua on tungettu jatkuvasti siihen tunteettomaan muottiin, jossa voin huonosti. Oon kokenut häpeää ja syyllisyyttä, koska tuntui, että mua osoiteltiin sormella, kun en pitkän psykoterapian jälkeenkään oo kuntoutunut.  Ihmiset ei oo vastanneet siihen levottomuuteen eikä tunneherkkyyteen ennenkuin nyt eivätkä nähneet mua omana itsenäni. Miten paha olo mulla on ollut, koska ei oo ollut toista samanlaista. Miten se ymmärtämättömyys on satuttanut vuosikausia, miten paljon se on eristänyt muista, turhauttanut ja nostattanut vihaa. Vienyt uskoa elämään. Siksi mua ärsyttää käydä siellä hoitajalla, kun en tiedä mistä siellä pitäisi puhua. Ei ne ymmärrä mun tunne-elämän kiemuroitani, sitä mikä mua eniten rassaa. Se on vain sitä samaa satuttavaa ymmärtämätöntä katsetta ja hiljaisuutta.

Kuinka voi hyväksyä itsensä, jos ei oo itseään vielä nähnytkään?

Vapaa?

Keskiviikkona oli hyvä ja kiva juttutuokio Tummasilmän kanssa pitkästä aikaa ja M:nkin. Ei toki yhtä aikaa, koska näillä on mennyt sukset ristiin syystä x eivätkä tunnu mahtuvan saman katon allekaan kunnolla. Ensimmäistä kertaa vuosiin, jos koskaan, tunsin etten ole yksinäinen. En oikeasti muista aikaa milloin näin olis ollu. Aivan kuin jotain olisi valunut pois musta, joku valtava huoli ja taakka ja pystyin jopa hengittämään.Välillä tuntuu, että oon jopa ihminen. Ja nukun. Tuntuu, että M:n kautta saan purettua itsestänikin jotakin levottomuutta ulos, kun tuo laukoo ääneen levottomia ajatuksiaan ja saa mut nauramaan joka kerta. Oon niin kaivannut sitä, että joku nauraa samoille asioille. (Välillä kyllä mietin, että muut pitää mua varmaan ihan sairaana...) Sitten taas siinä on kyllä se vakavaki keskusteleva puoli. Sillä on taito sanottaa asiat järkevään muotoon, nekin joita en itse aina osaa ja hoksaa nopeasti asiat. Joskus kyllä tuntuu, että se ajattelee vähän liikaakin ja hääräilee siellä sun täällä. Pelkään vähän, että se tekee asioita toisten takia, yrittää mukautua toisten tarpeisiin liikaa, väsyttää itsensä enkä haluaisi käyttää sitä hyväksi mitenkään. Toisaalta se on valtavan ekstrovertti ihminen ja saa toisista energiansa ja mulla on tosi hyvä, rauhallinen ja valoisa olo sen kanssa. Tuossa hetkessä oli sekin erikoista, että kuuntelin sydäntäni enkä mitään pelkojani. Siksikin mulla varmasti oli niin vapautunut olo.

Nyt mun kuitenkin tekisi mieli taas vetäytyä pois tuon M:n luota, hylkäämisen pelkoa varmaankin, samalla kuitenkin tekisi mieli tutustua syvemmin. Ellei tämä kaikki lopu sitä ennen ja nuo ihmiset katoa. En tiedä onko se ylipäätään viisasta, alkaa ystävystyä miehen kanssa. Mutta se muistuttaa mua jostakin, mitä itse olin joskus. Se kuulostaa hyväksyvän kaikki muut muttei oikein itseään, niin kuin en minäkään. Tosin mulla on vaikeuksia hyväksyä muitakaan. En tiedä onko mulla silti sille loppujen lopuksi paljoakaan annettavaa, se on vielä nuori ja jääräpäinen eikä usko mitään.

Tummasilmä näyttää pitävän mut aika kaukana, ehkä ihan hyväkin niin toistaseksi. Onhan sillä syynsä varmasti. Ja mulla. Menin jotenkin pois tolaltani noiden parisuhdekuvioiden kanssa, en minä oo ollenkaan valmis. Ehkä en pysty parisuhteeseen ollenkaan. Menee kai loppuelämä yksinkin, oisko se jopa helpompaa niin. Kaikenkaikkiaan oon kyllä poissa tolaltani, ihan kuin elämä olis muuttunut pysyvästi. Vielä talvella tuntui, että hukun. Olisin onnellinen, jos tietäisin tämän olevan ihan oikeasti totta, eikä jotain lumetta joka haihtuu pian.

Selkeää

Tänään on ollut hyvin seesteinen olo. Eilen kävin vappupiknikillä joenrannassa, valokuvasin ja söin eväitä, istuin ja seurasin jäiden lähtöä. Tuntuu, että tuolla luonnon helmassa asiat aina löytää lopulta oikean paikkansa. Tänään aamulla sitten asioita loksahti paikalleen, kun mietin tätä miten aina uuvutan itseni ja miksi. Tästä puhuttiin M:n kanssakin lauantaina aika oivaltavasti. Tajusin, että joku outo levottomuus ajaa mua tavoittelemaan asioita, pakenemaan kotoa ja unohtamaan itseni. Viikkoja  kestäneen vääntämisen jälkeen tajusin, että yritin liikaa sovittaa tuota erästä tummaa mieshenkilöä elämääni, tai etsiä sille jonkinlaista paikkaa mielessäni, ehkä sydämessänikin, elämässäni, annoin tunteiden viedä enkä ymmärtänyt mitä tuo kaikki tarkoittaa. Nyt tajuan, ettei sille ole sellaista ollenkaan, ei mitään lokeroa eikä taida olla kunnolla edes tilaa elämässä. Enhän minä ketään odottanut.

 Muille ihmisille pystyn määrittämään paikan lopulta, tämä ei nyt löydä sellaista. Ikään kuin se olisi kietoutunu mun sydämeni ympärille, aivan vieraaseen paikkaan. Vaikeapa siinä on sitten tietää, mitä mieheltä toivois ja haluais, vaikka joidenkin mielestä sitä pitäisi pohtia ja selvitellä...enhän minä mitään erityistä osaa olla siltä vailla enkä toimia minkään eteen. Ihmettelen vaan. Ehkä se ei halua mun elämässäni tämän enempää edes olla.

Mulla on taipumusta yrittää saada asioita menemään haluamaani suuntaan, kärsimättömästi vieläpä. Eihän ne sitten mene yhtään mihinkään, kun itse laitan esteitä ja työnnän pois, koska on vaara, ettei lopputulos miellytä. Olisi niin kauheaa epäonnistua. Nyt mietin, että olisiko asioilla sittenki mahdollisuus järjestyä, jos en yrittäisi niin kovasti hallita lopputulosta? Oonhan jo luopunu kontrollista aika paljonki ja nyt haluaisin luopua vielä lisää, koska ei se tuota haluttua lopputulosta kuitenkaan. Enhän minä voi tätä elämää hallita.