Hutunkeittoa

En tiedä, pitäisikö mun lukea jotain rivien välistä tuon miehen viesteistä. Luin vaan niin, että hän inhoaa minua eikä halua nähdäkään. Haluaa etäisyyttä. Kuitenkin sanoo, että on tykännyt minusta. Mitä minä osaisin noista lukea, mikä on totta ja mikä ei. Tällä hetkellä en taida haluta kuulla mitään, en tietää mitään, sattuu ihan liikaa. Väitti, että minä oon ollut se, joka haluaa jotain enemmän, ihan kuin olisi nyt yhtäkkiä tajunnut asian. Että hän ei koskaan oo  antanut mitään vinkkejä, on pyrkinyt musta eroon alusta asti, ollut vain kohtelias ja ystävällinen. Oli vihainen tuostakin.Vaikka se ite on ollut se, joka on joka käänteessä lopulta tupannut seuraan ym., en minäkään nyt ihan mitä vaan kuvittele tässä.  Eipä täällä kukaan nykyaikana tahtomattaan oo parisuhteeseen joutunu...aika heikko syy paeta ja vältellä.  Ja minä aloin jo lämmetä koko tyypille, aikani epäiltyäni. Nyt oon vaan syvästi loukkaantunu ja nolo. Maanrakoon syyllistetty.

En tiedä missä kohtaa meni vikaan, koska en minä oo ollut tyrkky ainakaan. Tosin nythän se varta vasten kieltää kaiken mitä selkeästi oli, hänen puoleltaan. Ajoi mut pois tosi tylysti, kaikin voimin ja vihaisesti. Käyttäytyi kylmästi ja loukkaavastikin jo jonkun  aikaa, ja minä olin typerä hämmentynyt enkä ymmärtänyt miksi. En ymmärtänyt ottaa etäisyyttä samalla lailla, mietin vain että mitä oon tehnyt tai johtuuko se musta. Koitin saada selvyyttä ja kaikki meni vain pahemmaksi. Se kuvitteli jotenkin hämärästi mun tajuavan käytöksestä heti alussa, että haluaa olla etäällä ja hermostui mulle, kun en tajunnut. Kaikki muutkin kuulemma tajuaa jostakin katseista ym. ettei kiinnosta. Mitä minä voin tajuta, kun itse on välillä ns. tyrkky ja seuraavaksi kylmä ja torjuva, tyly. Ensin pyytää ja kutsuu jonnekin ja kohta on kylmä kuin jääkaappi eikä oo huomaavinaan.Plus tähän vielä mun omat tunteet, niin onhan siinä soppaa kerrakseen. Eikä mua ylipäätään kiinnosta arvailla ihmisten käytöksestä/ilmeistä hirveästi mitään eikä pohtia sitä. Sanokoon jos on sanottavaa. En edes osaa lukea ilmeitä oikein mitenkään. Miksi ei pysynyt poissa kokonaan, jos ei kerran halunnut yhtään mitään. Sillä on ollut mahdollisuutensa pysytellä erossa ja kaukana. Nyt  se tuntui syyttävän mua siitäkin, ettei oo onnistunut pysyttelemään tarpeeksi kaukana.

Se on tainnut leikkiä mun kanssani vain jotain kummaa leikkiä. Aika julmaakin ja itsekästä.  Tuntuu, että mun maailmastani, sydämestäni on sammunu valo ja jäin yksin kylmään. Sattuu ihan helvetisti ja syvältä. En tiedä aikooko se palata vai loppuko tämä oikeasti tähän. Haluaisinko edes palaavan lopulta. Jos palaa, niin lähteekö taas kohta. Kaatuiko tämäkin siihen, mitä minä oon. En osaa korjata tätä. Tämä on vaan yhtäkkiä vyöryny hallitsemattomasti ja paisunu joksikin josta en saa otetta, en ymmärrä mitä tapahtui, tapahtuu.  Ehkä se on nyt lopulta valinnut polkunsa enkä minä kuulu sille. Se on päättänyt, ettei meistä tule ystäviä, tuntuu, että joutuu suorastaan taistella sitä vastaan olemalla tyly ja paskamainen,  lähestulkoon mulkku. Taisi tietää, millä satuttaa mua kaikista pahiten. Oon aatellut että oon sille peili ja se mulle, eikä se tunnu kestävän katsoa "itseään", vaan pakenee. Se haluais kai hajottaa kaiken mitä oli. Mitä on. Sabotoida sen mitä voisi tulla. Mutta en minä sen käytöstä siltikään ymmärrä, mitä kaikkea sen taustalla on. Kunpa puhuttaisi asioista niiden oikeilla nimillä. Mutta sitten siitä saattaisi tulla ystävyyttä...

Tuntui kurjalta kuulla olevansakin yhtäkkiä joku, jota pitää vältellä. Joku "sotku" hänen elämässään ja ahdistelija.   Ehkä minä oonkin sotku, kaikkien elämässä. Kuinkahan paljon mun pitäisi vielä tässä elämässä muuttua, että asiat onnistuis. Kun kaikki, ihan kaikki kuulostaa olevan minun syytäni. Ajattelin, että en yhenkään miehen perään kyllä itke enää, mutta ei se niin mennyt... Olisi varmaan pitänyt ymmärtää lähteä itse karkuun hyvän sään aikana, kun se alkoi käyttäytyä noin, kuin mua ei oliskaan. Annoin satuttaa itseäni liian monta kertaa. Annetaanpa sitten sitä etäisyyttä, niin paljon kuin suinkin sielu sietää.

Hyvää joulua vaan taas mulle. Haluaisin uskoa, ettei sen aikeet olleet niin pahat mitä tulkitsin.

Lorun loppuko

En ollut lukenut sähköpostia muutamaan viikkoon, tuon episodin Tummasilmän kanssa,jälkeen. Eilen rohkaisin mieleni ja tuo oli taas laittanut mulle postia. Sille ei tunnu nyt käyvän mikään, ei mikään kompromissi eikä näennäinen toimeentuleminen. Se vaan mussuttaa jostakin, kritisoi enkä enää tiedä mistä se on alun perin mulle suuttunu. Välillä tuntuu, että siitä, että oon olemassa, välillä taas siltä, että on suuttunut pääasiassa itselleen. On vihainen mulle siitä, että oon hänen mielestään halunnut jotain kaveruutta enemmän. On vaikea sanoa oikein mitään enää mihinkään, sattuu ja on voimaton olo. Se jättää sanomatta sen asian ytimen, sen mistä tässä kaikessa on nyt kyse kaiken tuon syyllistämisen takana. En tiedä mitä se hakee ja miksi, mikä sitä harmittaa noin paljon, en tiedä mitä edes tapahtui. En uskalla kysyä, pelkään, että se repii taas pelihousunsa siitä. Miksei vaan mennyt sinne missä pippuri kasvaa, jos ja kun ei oo koskaan halunnutkaan mun kanssa olla tekemisissä, niin kuin väittää. Kuulostaa että vaadin häneltä liikaa, ahdistelen, vaikka oisin vaan hiljaa. En tiedä enää missä mun paikkani on. Tuo on vain jatkuvasti vihainen mulle, ei taida koskaan leppyä ja se pelottaa mua. Se suuttui siitä ilmeisesti, kun otin puheeksi sen, että ihmiset ei pyydä anteeksi sanomisiaan ja tekojaan. Syyllistyi, kun oli justiinsa ollut sanaharkkaa ja väärinymmärrystä, joka nosti tuon pintaan. Sitten se alkoi käyttäytymään vielä tylymmästi. Yritti selittää kyllä viikkojen päästä ja esitti anteeksipyynnön, mutta sen jälkeen oli jo tapahtunu niin paljon tuota tylytystä ja loukkausta, väärintulkintoja ja ahdistusta, mikä pilasi kaiken. Nyt ei voi sanoa mitään kumpikaan, etteikö se osuisi jotenkin väärin.

 

Kyllä sille  on mun seurani kelvannut ja on tosi kurjaa, että se nyt syyttää mua siitäkin, että lähennyttiin vähän. Se syyttää mua omista tunteistaankin eikä näytä kykenevän oikein ottamaan niistä vastuuta. Jos tässä nyt on tarkotus karkottaa mut, niin toimii. Vaikka en tiedäkään, haluaisko se sopia jotenkin vai karkottaa mut. Vai molempia. Mieluiten se taitais vierittää kaiken syyn mun harteilleni, vaikka en tiedäkään mistä tässä nyt pitäisi ketään erityisesti syytellä. Minä en vaan suostu siihen. Nyt se varmaan suuttuu mulle siitäkin, että vastasin viestiin jotain näin viiveellä. Kirjoitin sille, että toivosin, ettei se enää syyttäis mua mistään, mun tunteistani, ajatuksistani eikä varsinkaan omistaan. Että antais itselleen anteeksi. Pahoittelin sitä, että oon loukannut. Vaikka en kyllä olis arvannut, että ihan kaikki mun sanomiset ja tekemiset on lopulta valtava loukkaus.

 

Tiesin, että tuo ei ehkä olisi mikään "helppo" mies, mutta ihan tätä en kyllä osannut odottaa. Tätä on siis vaativa persoonallisuus. Kaiken pitää mennä niin kuin itse haluaa, silloin kaikki on hyvin. Pienestä soraäänestä syntyy valtava haloo ja päitä lentää. En voi kuin toivoa että työstää tuota asiaa, koska hankalaa on elämä noin. Ajaa kaikki ihmiset pois läheltään, ja ottajiakin olisi. Nyt mua on sattunut niin paljon ja niin syvältä, että mun ovella ei tarvitse ihan heti kolkutella. Oon järkyttynyt ja tyrmistynyt tuosta käytöksestä.

 

Olinpa taas hölmö, tunteellinen hölmö, kun tuostakin tykkäsin.

 

Kissoja pöydälle

Juttelin Tummasilmän kanssa tässä pari viikkoa sitten. Nyt muuton jälkeen on ollut aikaa miettiä tuotakin. Kun siitä tuli yhtäkkiä kauhean tyly mulle, siis todella tyly, kylmä, lähes törkeän torjuva ja välit tulehtui tosissaan. Jouduin lähtemään taideryhmästäkin tuon takia, kun se ei halunnut kuulla mitään mun asioitani eikä muutenkaan olisi saanut kauheasti vissiin edes puhua. En uskaltanut sanoa enää mitään torjunnan pelossani. Syksyllä meillä oli jopa hauskaa siellä, nyt rupesi tuntumaan että mun läsnäoloni pilaa kaiken, vaikka oikeasti se oli ihan joku toinen, joka hankaloitti toimintaa omalla käytöksellään.

 

Se laittoi mulle sähköpostia, sanoi, että haluaa ottaa minuun etäisyyttä muttei kertonut syytä. Pahoitteli sitä että oli välinpitämätön. Sanoi ettei ehkä voi ohjata taideryhmää, jos minä oon siellä. Sanoi aika suoraan kaikesta muustakin, mistä ei pidä, mikä häiritsee minussa. Mitä oon sanonut, mikä on pahoittanut hänen mielensä. Kritisoi mua siitä, että oon pyrkinyt liian lähelle ja luullut ystäväksi. Pyysi anteeksi yhtä omaa töppäystään aiemmin syksyllä. Naamatusten hän sanoi, että on tykännyt musta, mutta ei halua ystävyyssuhdetta mun kanssani.

 

Minä otin itseeni ja sanoin, että kyllä sinä sitä etäisyyttä saat, sitä riittää kilometritolkulla ja loppuelämäksi vaikka. Käskin sen häipyä mun elämästäni, jos ei siinä kerran halua olla ja lakata leikkimästä mun tunteillani. Se on kiusannut mua keväästä asti, ollut ja ei ollut, antanut ehkä ymmärtää jotain ja sitten taas ei. Alkoi piirittää mua, minä aloin lämmetä ajatukselle ja sitten tekeeki noin. Minä luin ja kuulin kaikessa syyttelyä ja arvostelua, hylkäämistä enkä osannut toimia toisin.Väsyin tuohon sotkemiseen ja säätämiseen. Oli se vähän nöyrempänä sitten, kun ite tajusi ettei oo ollut oikein hyvä vertaistoimijakaan, yritti pyytää jopa multa anteeksi. Mutta mua sattui ja suututti ihan hirveästi tuo kaikki enkä kyennyt kuulla enää mitään selityksiä enkä mitään. Tuntui, että se haluaa koko ajan loukata mun tunteitani ja mua. Niin se oli sitten siinä.

 

Mun on ollut hankalaa välillä ja suorastaan tuskallista lopulta olla sen kanssa missään, koska se vetovoima on niin valtava. Suorastaan käsittämätön ja se kohteli mua lopulta niin paskasti. Itse annoin satuttaa itseäni. Tuo vetovoima on kyllä lisännyt jännitteitä, ainakin mun puolellani. Tuonut turhautumista. Luulen, että se taitaa epätoivosesti yrittää karkottaa tunteensa ja minut. Vielä syksyllä halusi viettää tosi paljon aikaa mun kanssa, se sanoi ryhmässä pohtineensa rakkautta ja teki siitä maalauksenkin, kaksikin ja puhuttiin siitä vähäsen. Sitten se jäätyi vielä enemmän, tuollaiseksi, eikä mulla oo mitään sijaa oikein ollut enää missään, ei halua että edes puhun sille. Sitäkin se pahoitteli, sitä etäisenä olemistaan enkä ymmärrä yhtään mitään. Nyt sitä ei oo näkynyt pariin viikkoon, ennekuin tänään vilaukselta. Aiemmin joka päivä melkeinpä. Ei puhuttu mitään enkä olisi kai halunnutkaan. Jotain haavaa on taas tökitty minussa, ehkä aika montakin haavaa. En tiedä voiko tätä enää ees sopia, onko tarvettakaan tai halua. Jos toinen vaan haluaa pitää mut etäällä lopunelämää.

 

Molemmat on tykänneet toisistaan, ja silti asiat on näin. Tai ehkä just siksi.

 

Nuorempi sisko nosti tapetille vanhan asian, jonka ei pitänyt vaivata enää. Asia ahdistaa muakin ja sisko syyttää mua menneistä. Ei ymmärrä miksi ihmiset toimii niin kuin toimii, haluaa vain syyttää. Oon siinä pisteessä, että luovutan, ei nuo ihmiset edes halua ymmärtää mua eikä mitään mun asioitani. Ei mitään asioita ylipäätään. Sohivat kaikella ja huutavat, eivät välitä muista, eivät välitä siitä miten haasteita ja epävarmuutta täynnä elämä on jo ennestään. Ei tueta, eihän muilla voi olla mitään hankalaa paitsi heillä. Kuluttavat kaikki voimavarat multa. Sanoin siskolle, että mihin mun pikkusisko on oikein hävinnyt, kun siitäki on tullut ihan täysi kusipää. Ei kyllä ollut nätisti sanottu, mutta mitta on täynnä tuota syyttämistä, arvostelua ja huutamista enkä jaksa enää välittää. Ehkä senkin oli aika kuulla tuo ja katsoa peiliin.

 

Pitkästä aikaa tulikin ihan kunnon alamäki. Ei tunnu paikkakunnan vaihdoskaan kovin hyvältä, jotenkin pohjattomalta. Ankea ja kipeä olo sydämen vierustassa, yksi ihminen puuttuu kuvioista. Sellainen jota aloin jo laskeskella mahollisesti mukaan tähän kuviooni. Vaikka eihän tämä nyt kovin ihanteellinen ajankohta edes olis ollutkaan uuden suhteen aloitukseen, voimavarat on melko vähäiset.

 

 

 

 

 

 

 

Muutoksen tuulia

Monet kerrat kesällä ja syksylläkin vertaispaikasta tullessa mietin, että täytyykö mun  palata tänne, tähän ankeaan ja kolkkoon asuntoon. Kun aikani keräsin rohkeutta, niin aloin kattelemaan ja etsimään asuntoa kaupungista. Nyt viikon päästä saan avaimet tuohon 50-luvulla rakennettuun, hyvin naiselliseen kerrostalokaksioon. Ikinä en oo kerrostalossa asunut, enkä oikein isommassa kaupungissakaan ja voin sanoa, että kyllä pelottaa. En uskalla ajatellakaan asiaa oikein kunnolla. En tekisi tätä ilman vertaispaikan tukea, vaikka päätös oli jollakin tasolla tehty jo kauan sitten. Päätin uskoa siihen, että se mieleinen asunto löytyy lopulta eikä mun tarvitse tyytyä mihin tahansa ankeaan mörskään. Niinhän se sitten löyty, siltä alueelta mistä vähän toivoinkin ja melko pian. Jätin sen asian ikään kuin korkeimman käteen enkä jäänyt murehtimaan niin paljon mitä yleensä. Tosin siinä oli joitain mutkia matkassa, väärinkäsityksiä ja olin menossa kattomaan väärää asuntoakin..lopulta olinki ainoa kiinnostunut asunnosta ja sain sen heti siltä istumalta. Siinä taisi olla pari testin paikkaa, että haluanko kuinka kovasti tuota asuntoa... Kolmas kerta toden sanoi.


Nyt viime aikoina oon huomannut vahvistuneeni tosi paljon, kaikki takaiskut ei polje niin kovasti maahan mitä joskus. Mutta kyllä tästä sanoinkuvaamaton stressi on, vaikka suurin urakka on vielä edessäpäin. Ja miten siellä selviääkään, näin ihmisarkana ja säikkynä olentona. Mutta taivaskin tuntuu olevan siellä kaupungissa jotenkin korkeammalla. En löydä tästä kylästä enää kertakaikkiaan mitään hyvää, tuskin hengitän täällä.

Toinen stressipaikka on ollut tuo hra Tummasilmä. Kun keväällä jo aattelin, että onkoha sillä jotain kiinnostusta enempikin mua kohtaan. Mutta sitten se katosi jonnekin taka-alalle ja ajattelin, että kuvittelin ja unohdin koko asian. Ja siihen tuli se eräs toinenkin miekkonen....Nyt loppukesällä se kuitenkin alkoi lähestymään mua ja hakeutui seuraan ihan eri lailla. Minä ajattelin vaan koko ajan, että kaveruuttaan se tuossa pyörii, mutta nyt syksyllä rupesin ajattelemaan, että onkohan tässä sitten kuitenkin jotain muutakin...ja nyt se taas otti etäisyyttä. Huokaus. Ei tosin niin paljon mitä keväällä mutta kuitenkin. Ehkä mun ois pitänyt sitä tulla vastaan enemmän, tai en tiedä. En kai halunnut pettyä  ja ajatella että jotain enemmänkin olisi... Mutta on se melko puoleensavetävä, kaikesta tuosta ujoilustaan huolimatta. Se on silti jotenkin niin Mies.  Oon ollut ihastunut tosi kovasti kyllä aiemmin, mutta tämä on jotain ihan erilaista. Stressinaihe tässä on, kun en tunne osaavani tuotakaan enkä osaa olla varma asioista ylipäätään, omista haluamisistani.  Ja kyllähän elämä muuttuisi uuden parisuhteenkin myötä tosi paljon...

Pari muutakin tyyppiä on vihjaillu meistä jotain jo.  Mielenkiintoista, jos se näkyy muillekin. Se mitä ei sanota, se mitä minä en haluaisi uskoa enkä sallia itellenikään.

Vertaisonnea

Tunteet on olleet todella pinnassa viime viikot. Oon miettinyt lähtöä, muuttoa, uutta alkua, jota en kuitenkaan kunnolla uskalla ajatella. Luopunut tavaroista ja muistoista. Haikeaa, surullista, odottavaa, hyvin, hyvin varovaisen toiveikasta aikaa. Samalla melko raskastakin aikaa.

 

Ihmettelen, miten viimeinkin löysin ihmisiä, jotka puhuu mun kanssani samaa kieltä. Joiden kanssa ei tarvitse kerrata omaa surkeaa elämäänsä. Jotka eivät jaa neuvojaan eivätkä sääli. En milloinkaan oo tuntenut olevani näin hyväksytty, näin yhtä, syvässä yhteydessä jonkun toisen ihmisen kanssa, tietäen että on lupa olla minä, meillä on lupa olla me ja halutaan olla me. Näin täynnä välittämistä. Iloakin, naurua, jopa riemua, tosin yhtäaikaa myös surua ja huolta toisen ihmisen takia. Menettämisen pelkoa, hylätyksi tulemisen pelkoa, riittämättömyyden tunnetta, silti niin paljon hyviäkin hetkiä. On vaikea uskoa tuota ollenkaan todeksi.

 

En haluaisi vaihtaa mitään noista pois, siihen mitä oli joskus, tunteetonta ja ankaraa elämää. Ei sitä voinut edes kutsua elämäksi.

 

Toki on jo ehitty sanoa, että ei kannattaisi olla noiden vertaisteni kanssa, koska ne on niin masentuneita yms. vaan ihmisten, joiden kanssa koen, että pitäisi olla jatkuvasti jotain muuta. Vähintäänkin työssäkäyvä, tai jopa äiti, sosiaalisempi tai jotenkin muuten parempi ihminen.

 

Saanko minä olla onnellinen tästä?

 

 

 

 

Hylkäämisen tunnelukko

Elämä tuntuu taas levinneen totaalisesti käsiin. Suhde M:een on aktivoinut mulla hylkäämisen tunnelukon ja muutenkin ahdistaa koko ajan tämä oma elämä. Aika pelonsekaisissa tunteissa vellon. Tällä kertaa tiedostan tuo lukon kyllä paremmin kuin aiemmin, mutta enpä tiedä vieläkään, miten tässä pitäisi toimia. Kun mielessäni oon niin varma, ettei se halua mua enää nähdäkään. Mikä tämän sitten aktivoi? Omien tunteiden selkeytyminen toista kohtaan, oma negatiivisten tunteiden ilmaukseni tässä taannoin, huonommuuden tunteet, M:n toisenlaiset elämänkuviot eikä nyt kesällä olla nähty niin usein. Eikä me olla edes parisuhteessa, ja silti on jo helvettiä. Tämä on varmaankin pahiten elämää sotkeva tunnelukkoni, ja mulla on niitä tosi paljon.

 

Vaikka järjellä ajatellen syitä kohtaamattomuuteen on monia ja minusta viimeksi erottiin ihan hyvissä merkeissä ja yhteisymmärryksessä. Tosin mulle vähän paasattiin siitä, ettei pitäisi ajatella noin paljon kaikkea, kun pahoittelin ja selittelin sitä tunteenpurkaustani...en sitäkään osannut ottaa mitenkään kovin pahalla, ehkä tunsin itseni vain vähän tyhmäksi. Se oli kuitenkin sellasta hyväntahtosta paasausta, mitä oon kuullu aika monesti ennenkin. Mutta oon nähnyt senkin, miten ihmisen mieli muuttuu yhtäkkiä salakavalasti, poistutaan selittämättä elämästä. Pelkään olleeni/olevani pettymys, ihminen jolle pitää suuttua ja jolle pitää kääntää selkänsä, koska se on tuollainen. Taakka ja rasite. Tuota oon ollut isällenikin. Eikä äiti oo ollut koskaan kunnolla läsnä, vaikka apua olisi tarvinnut.

 

Joskus vihaan itseäni, koska tunnen näin ihmisiä kohtaan, rakastun aika syvästi ja melko helpostikin. Alan välittää ja pelätä. Pelko haluaisi katkaista koko suhteen nyt, koska se loppuu kuitenkin. Itse en haluaisi enää tuntea tätä ahdistusta enkä haluaisi tuntea olevani hylätty ja kelpaamaton. Pystynköhän käyttämään omia avaimiani tähän, ottamaan selvää miten tässä käy. En tahtoisi takertuakaan ja ajaa toista kauemmas, ei mulla oo varaakaan sellaiseen enää. Mutta on vaikea luottaa ihmisiin.

Armo

Sain ajan tk-lääkärille huomiseksi. En kyllä tiiä mitä siellä sanoisin, paitsi että en jaksa enää yksin miettiä ja ratkoa elämääni. Ettei mua oo kuultu kunnolla kohta kahteen vuoteen. Liekö hällä siihen ratkaisua, no mulla ei ainakaan oo eikä voida olettaa, että mulla olisi kaikkeen joku ratkaisu. Käyn sitten itkemässä ja valittamassa siellä, jos ei muuta. Kotona oleminen on tuntunut jo monta viikkoa lähinnä helvetiltä, viikonloppuna toivoin lähinnä, että kuolisin. Väsynyt oon ollut jo kauan ja toiminu jaksamiseni rajoilla. Ehkä oli virhe repiä ne haavat auki, tai sitten ei. Olisinko lopulta yhtään vähemmän surullinen ja enemmän iloinen, jos painaisin ne asiat ja tunteet piiloon enkä niitä käy läpi, en edes tunnusta itelleni. Jotenkin en usko.

Mt-hoitajan mielestä se oli huono ajatus, koska mun pitäisi mennä eteenpäin ja että ei nuo asiat sitten sotkeennu keskenään kun kahessa paikassa puhuu. Vastasin, että eihän niistä asioista oo puhuttukaan täällä ollenkaan...Entäs kun en oo halukas tai kykenevä menemään eteenpäin siinä tahdissa, minkä he on mulle asettaneet? Oon tehnyt kaiken mitä ne on odottaneet, oon sosiaalistunut, oon pitänyt pahan oloni sisälläni ja jutellut kivoista asioista. Oon myötäillyt, niellyt asioita, vaikka ollaan paljosta eri mieltä. Ollut menevinäni eteenpäin, uskotellut, että asiat voisi olla paremmin, nyt en enää jaksa. Kukaan ei kuule mun suruani eikä pettymystäni eikä sitä mille mulla ei oo ees sanoja. Vuosia kestänyttä epävarmuutta, sekavuutta ja ahdistusta, pelkoa, yksinäisyyttä ja syyllisyyttä omasta epäonnistumisestaan elämässä. Kun asunnosta, siitä jonka pitäs olla koti, tulee häkki ja kalterit. Kukaan ei tuu sinne etkä itse pääse ulos.

Joskus tuntuu että tuun ihan hulluksi, kun en löydä ketään kelle puhua. Kun ei koko pitäjässä tunnu olevan yhtään sellaista ihmistä. Onko kukaan tai mikään vieläkään mua varten, onko kaikki aina toisia varten. Koko tämä elämä, jonka pitäisi olla minun omani. Joskus tuntuu, että käyn noissa mt-jutuissa toisia varten, eläkelaitoksen tai noiden ihmisten takia. En tahdo enää mennä tuonne vastaanotolle ollenkaan, en koskaan. Tuolla uudessa vertaispaikassa oon tuntenut olevani elossa ja jopa onnellinen, ainakin tähän asti. Nyt pelkään ettei ne pidä musta enää, koska voin huonommin tai eivät jaksa mua ja hylkäävät. En halua olla taakka tai rasite kenellekään.

Tiedän, että mun pitäisi pystyä päästämään irti menneestä. Mutta tapahtuuko se itseään käskemällä, eihän mikään muukaan psyykkinen työ tapahdu niin. Eikä varsinkaan niin, että joku ulkopuolinen kertoo että nyt on aika.

Kyllä joku osa mussa salaa toivoo pääsevänsä osastolle, pois tästä kaikesta. Vaikka en sitä haluaisi myöntää ääneen. Kävelisin ulos elämästäni. En puhuisi kenellekään yhtään ylimääräistä sanaa.

Suuttumus

Meidän naisten vertaisporukalle ilmoitettiin maanantaina, ettei saada enää ensi viikolla päivätoiminnan tiloja käyttöömme. Käskivät ettiä  jostaki uudet tilat, ei tarjottu mitään toista päivää edes. Olipa kädenojennus taas kerran. Heillä alkaa kuulemma jotkin käsittämättömät kesäkiireet eivätkä he ehdi koskaan juoda aamukahvia rauhassa, kun me tullaan sinne. Itehän ne on tuon ajan kyllä meille luvannu alunperinkin. Siellä ei ihan tasan tarkkaan oo koskaan maanantaiaamuisin mitään toimintaa ollut, paitsi tuota kahvinjuontia. Ei kesällä eikä talvella. Nyt ollaan oltu jo ilman ohjaajaa toista kk ja veikkaan ettei tuo ryhmä jatku syksylläkään ohjaajan kera, niin viedäänpä vielä tilatkin.  Saatiin sitten vanhalta koululta yks luokka varattua sentään, en tiedä kuka sen lystin kustantaa vai loppuuko sekin, koska on liian kallista. On suututtanut ihan älyttömän paljon, kun asian voisi ilmoittaa kauniistikin ja yhteistyöhengessä. Tuntuu kuin olisi joku toisen luokan kansalainen, ihan läpimätä olo. Puhumattakaan siitä kaikesta mitä jäi päivätoiminnan ajoilta hampaankoloon ja tästä nykyisestä hoitosuhteesta... Sitten hermostuin yhteen ryyppyporukkaan, kun huutelevat ja tytöttelevät tuolla kylillä. Käskin painua jonnekin muualle, jonnekin mettään tai vaikka kotiinsa, heille kun pitäis nyt sitten olla joku erityiskohtelu ja julkijuopottelupaikka ihan luvan kanssa ja toiset ajetaan pois. Tuo on ärsyttänyt mua jo pitkän aikaa niin tulipa nyt sitten sanottua tuokin.

Kävin juttelemassa vertaispaikassa elämäntilanteestani yhen työntekijän kanssa. Se nosti pintaan aika paljon kaikkea, surua ja vihaa ja muuta kuonaa vielä lisää. Suututti eroaminen, terapian loppuminen ja se ettei mua oteta tosissaan tuolla vastaanotolla. Se kaikki oli yksinkertasesti helvetillistä vääryyttä. Vaikka noita kuinka on yritetty vuosikaudet selittää parhain päin ja vaikka mitenpäin niin ei se muuta asiaa miksikään. Joo, ihmisillä on oikeus päättää parisuhde, on oikeus kieltäytyä hoitosuhteesta, on oikeus päättää terapiasuhde. Ei se siltikään mun harmitustani poista. Se oli mulle niin vitun väärin. Onko mulla oikeus olla harmissani? Miksi se mitätöidään ja painetaan villaisella.

M ärsyyntyi muhun sitten, kun huomautin  ajattelemattomuuttani, puoliksi vitsillä siitä, että se kulki ovesta itse ensimmäisenä. Mietin että miksihän semmosta oli tarve ylipäätään sanoa, kai purin turhautumistani ja oloani tuohonkin vielä. Olinpa typerä. Nyt pelkään milloin tulee oikea riita, koska en vain osaa olla hiljaa ja mukisematta. Siihen kaikki loppuu aina, tämäkin joka on nippanappa jokin alku. On vaikea näyttää suuttumustaan toisille, sehän tarkoittaa välitöntä hylkäämistä. Enkä usko saavani anteeksi mitään, on vaikea itsekään antaa anteeksi asioita. En minä oo koskaan kuullut että olisin saanut anteeksi jotain, vaikka oon ollut jopa pakotettu pyytämään. En saa nytkään anteeksi, että yritän elää omaa elämääni. Minunhan pitäisi elää vanhempieni määrittelemää elämää.

Eihän M tiennyt mun käyneen siellä juttelemassa, kerroin vaan tuosta vertaisryhmäjupakasta. Se tuumasi vaan rauhalliseen tapaansa: "sie murehit". Oikeasti multa oli revitty joku haava taas kerran auki ja lopulta mietin, milloin saan olla oikeasti onnellinen, vaan enhän minä sitä siinä vaiheessa tajunnu. Vajosin vaan. Olisi pitänyt älytä lähteä vaan pois nuolemaan haavojaan mutta kuvittelin, että se olo saattais helpottua siellä. Turhautti oma typeryys ja negatiivisuus siinä toisen nähen, en  osaa yhtään mitään kunnolla. Tämä on niin helvetin helppoa, että kuntoutustukeaki myönnettiin enää vuodeksi. Suututtaa, etten voi purkaa oloani missään, nuo mt-ihmisetkin nuolee toistensa perseitä eivätkä näe tai kuule mitään. Voisivat mennä helvettiin jo kaikki. Vanhemmat ei kuule mitään, sisarukset ei kuule eikä ymmärrä mitään. Välinpitämättömyys on myrkkyä.

En aina ymmärrä omaa suuttumustani, en ymmärrä muitakaan ihmisiä. On hyvin helppo ymmärtää väärin toisten tarkoitusperät, jos kukaan ei koskaan oo selittänyt mitään käytöstään eikä ota vastuuta sanomisistaan tai teoistaan. Ihmettelen, miten mun olisi tarkotus käsitellä tuollaiset asiat, ettei ne jäisi kaivelemaan. Vaikka tehdään kuinka väärin, niin kukaan ei vastaa siitä, vaan kaikki jää mun kannettavaksi, mun syykseni. Ehkä syyllistyn liian helposti...

Törmäsin vielä Mieheen, josta ei saa puhua, pariinkin kertaan viikon aikana ja mun kuppi vaan täytty kaikesta ja keikahti. Mun piti koittaa levittää hyvää elämään, mutta kävikin ihan päinvastoin. Levitinkin ihan silkkaa paskaa. No mistä helvetistä minä sitä hyvää ammennan edes. Minä en niele enää yhtään mitään keltään paskiaisilta, keltään.

Kyllä joskus olisi kiva, jos joku vain halaisi kunnolla eikä julistaisi mitään viisauksia.

Vetovoiman laista

Oon lukenut Rhonda Byrnen Salaisuus-kirjaa, kun pitkään oon miettinyt tätä vetovoiman lakia.  Ajattelin perjantaina vähän testata, että vetääkö hyvä, hyvät ajatukset ja teot puoleensa kuinka paljon hyvää. No siitähän tuli tosi hieno päivä.

M oli etsinyt mut viikolla Facebookista ja muistutti yhestä ryhmästä viestillä, että oisinko kiinnostunut kun nyt on tilaa, oltiin tuosta jo aiemminki vähä puhuttu, vaan melkein jo unohdin koko asian. Enkä tietenkään älynnyt edes kiittää sitä. Sitten ajattelin, että nytpä kiitän  kasvotusten kun nään, kun minusta se oli niin kivasti tehty, oikeasti. Se päivä lähti heti käyntiin sellasella kiitollisella, rakkaudellisella ja päättäväisellä asenteella, täynnä välittämistä ja tapahtu monenlaista.

Ensiksi sain opastaa yhtä vanhempaa herraa kaupungilla, kun oli vasta muuttanut ja oli vähän epävarma liikkumisestaan siellä. Sitten annoin vertaispaikasta palautetta, tai kerroin vähän mitä itse oon saanut, kun oli tullut joku uusi kävijä. M:lle sain sanottua kiitokseni ja kävin yhessä musiikkiryhmässä, sain siitäki tosi hyvän fiiliksen, tyytyväisyyttä itseeni ja omaan toimintaani ja lisää syytä kiittää toisia. Sitten puhuttiin M:n kanssa, kerroin pahoittaneeni mieleni yhestä sen kommentista/möläytyksestä tässä taannoin, se selvitettiin ja puhuttiin vielä yhestä sen huolesta vähän aikaa. Sain olla tukena ja läsnä taas toiselle, halasinkin sitä, kun ei sanat joskus vaan riitä eikä niitä löydy tarpeeksi. Lopuksi sitten M puolestaan kiitti mua siitä, että pidän huolta. Se tuntui tosi hyvältä kuulla, hieno päätös sille päivälle. (Aika paljon sanottu noin miehen suusta, ainakin minusta.)

Valtavan hyvä mieli on vieläkin, ihan kuin elelis jossakin vaaleanpunaisessa kuplassa. En tiedä vielä vedinkö nyt sitten jotaki erityistä puoleeni, paitsi sitä kiitosta. En oo tainnut ihan hetkeen, jos koskaan, kuulla noin monia kiitoksia sanottavan pienen ajan sisällä ja ne oli vielä ihan aitoja eikä vain sanahelinää. Ehkä tuosta jäi hyvää fiilistä joillekin muillekin. Saattaa kuulostaa aika mitättömiltä asioilta, mutta saan noista hirveän paljon. Eniten oon onnellinen siitä, että oon löytänyt ihmisiä, yhteyden. Ehkä viimeinkin teen jotakin oikeaa asiaa tässä elämässä. Vaikka eihän tämä tuota mitään näkyvää eikä etenkään kasvata kansantaloutta.

En tunnu nykyään saavan näihin bloggauksiin sanottua kunnolla sitä, mitä haluaisin sanoa. Ehkä mulla ei oo tähänkään sanoja. Tai sitten mussa on joku tukos.

Aamumietteitä

Nykyään tuntuu, että elämässäni on osittainen auringonpimennys. Joku heittää siihen pitkän varjonsa, joka on siinä aina, samalla paikalla. Se estää multa ilon.

Tunne-elämä on mennyt ihan kaoottiseksi mulla, ja koko sisäinen maailma oikeastaan. En tiedä enää mikä on mitäkin. Huonommuudentunteet ja kaikenlaiset pelot on nyt nousseet pintaan ja niiden kanssa joudun painimaan jatkuvasti. En vain pysty tuntemaan itseäni hyväksi enkä jaksaisi jankuttaa asiasta itselleni enää ja todistella asiaa vastaan. On tosi vaikeaa olla itsensä kanssa, järkyttävän raskas olo ja suoranainen itseviha. Lieneekö tämä nyt sitten sellanen kiirastuli, joka mun on pakko käydä läpi, kun en pääse mihinkään enää pakoon itseäni ja noita tuntemuksia. Epävarmuus itsestäni ja elämästä on lannistanut mut. Mikään minussa ei tunnu riittävän, mutta pitäisi vain olla vahva ja pärjäävä. Kun saisin kerran elämässäni olla avuton.

Muiden ihmisten seura sai taas mut ylivirittyneeseen tilaan enkä oo aina ihan varma, haluaisinko palata sieltä ollenkaan. Kuuluisiko mun? M varsinkin tuntuu painavan jotakin tuollaista nappulaa, sen kanssa jutteluki ja koko oleminen lähtee ihan tuntemattomille raiteille. En tunne itteäni ollenkaan siellä. Oikeastaan tuo jutustelu on jo alkanut saada vähän huolestuttavia sävyjä, ehkä hieman liian lämpimiä, ainakin mun mittapuullani. Tekisi mieli lähteä karkuun, kun oma sydän on liian auki eikä välttämättä osaa varoa. Silti sydän kaipaa toisia, siksihän se onkin noin auki enkä minä jaksaisi enää varoa ja hissutella saati yrittää kontrolloida. Tahtoisin antaa elämän tapahtua. Mussa on nyt herännyt jotakin, jota oon yrittänyt kovasti sammuttaa ja hiljentää tai muuttaa joksikin muuksi, vaan en taida enää jaksaa. En osaa sanoa mitä se on, ehkä se on yksinkertaisesti minä itse. Se mikä musta valui tai tippui pois, taisi olla mun suojakuori.

 Oon kokenut jo pitkään, että mun tunteitani yritetään jarrutella, ettei saisi tuntea näin. Jo psykoterapiassa tuli sellainen olo. Mutta en minä oo elossa ilman niitä ja ne on tosi voimakkaita. Mua pidetään masentuneena, koska mua on tungettu jatkuvasti siihen tunteettomaan muottiin, jossa voin huonosti. Oon kokenut häpeää ja syyllisyyttä, koska tuntui, että mua osoiteltiin sormella, kun en pitkän psykoterapian jälkeenkään oo kuntoutunut.  Ihmiset ei oo vastanneet siihen levottomuuteen eikä tunneherkkyyteen ennenkuin nyt eivätkä nähneet mua omana itsenäni. Miten paha olo mulla on ollut, koska ei oo ollut toista samanlaista. Miten se ymmärtämättömyys on satuttanut vuosikausia, miten paljon se on eristänyt muista, turhauttanut ja nostattanut vihaa. Vienyt uskoa elämään. Siksi mua ärsyttää käydä siellä hoitajalla, kun en tiedä mistä siellä pitäisi puhua. Ei ne ymmärrä mun tunne-elämän kiemuroitani, sitä mikä mua eniten rassaa. Se on vain sitä samaa satuttavaa ymmärtämätöntä katsetta ja hiljaisuutta.

Kuinka voi hyväksyä itsensä, jos ei oo itseään vielä nähnytkään?

Vapaa?

Keskiviikkona oli hyvä ja kiva juttutuokio Tummasilmän kanssa pitkästä aikaa ja M:nkin. Ei toki yhtä aikaa, koska näillä on mennyt sukset ristiin syystä x eivätkä tunnu mahtuvan saman katon allekaan kunnolla. Ensimmäistä kertaa vuosiin, jos koskaan, tunsin etten ole yksinäinen. En oikeasti muista aikaa milloin näin olis ollu. Aivan kuin jotain olisi valunut pois musta, joku valtava huoli ja taakka ja pystyin jopa hengittämään.Välillä tuntuu, että oon jopa ihminen. Ja nukun. Tuntuu, että M:n kautta saan purettua itsestänikin jotakin levottomuutta ulos, kun tuo laukoo ääneen levottomia ajatuksiaan ja saa mut nauramaan joka kerta. Oon niin kaivannut sitä, että joku nauraa samoille asioille. (Välillä kyllä mietin, että muut pitää mua varmaan ihan sairaana...) Sitten taas siinä on kyllä se vakavaki keskusteleva puoli. Sillä on taito sanottaa asiat järkevään muotoon, nekin joita en itse aina osaa ja hoksaa nopeasti asiat. Joskus kyllä tuntuu, että se ajattelee vähän liikaakin ja hääräilee siellä sun täällä. Pelkään vähän, että se tekee asioita toisten takia, yrittää mukautua toisten tarpeisiin liikaa, väsyttää itsensä enkä haluaisi käyttää sitä hyväksi mitenkään. Toisaalta se on valtavan ekstrovertti ihminen ja saa toisista energiansa ja mulla on tosi hyvä, rauhallinen ja valoisa olo sen kanssa. Tuossa hetkessä oli sekin erikoista, että kuuntelin sydäntäni enkä mitään pelkojani. Siksikin mulla varmasti oli niin vapautunut olo.

Nyt mun kuitenkin tekisi mieli taas vetäytyä pois tuon M:n luota, hylkäämisen pelkoa varmaankin, samalla kuitenkin tekisi mieli tutustua syvemmin. Ellei tämä kaikki lopu sitä ennen ja nuo ihmiset katoa. En tiedä onko se ylipäätään viisasta, alkaa ystävystyä miehen kanssa. Mutta se muistuttaa mua jostakin, mitä itse olin joskus. Se kuulostaa hyväksyvän kaikki muut muttei oikein itseään, niin kuin en minäkään. Tosin mulla on vaikeuksia hyväksyä muitakaan. En tiedä onko mulla silti sille loppujen lopuksi paljoakaan annettavaa, se on vielä nuori ja jääräpäinen eikä usko mitään.

Tummasilmä näyttää pitävän mut aika kaukana, ehkä ihan hyväkin niin toistaseksi. Onhan sillä syynsä varmasti. Ja mulla. Menin jotenkin pois tolaltani noiden parisuhdekuvioiden kanssa, en minä oo ollenkaan valmis. Ehkä en pysty parisuhteeseen ollenkaan. Menee kai loppuelämä yksinkin, oisko se jopa helpompaa niin. Kaikenkaikkiaan oon kyllä poissa tolaltani, ihan kuin elämä olis muuttunut pysyvästi. Vielä talvella tuntui, että hukun. Olisin onnellinen, jos tietäisin tämän olevan ihan oikeasti totta, eikä jotain lumetta joka haihtuu pian.

Selkeää

Tänään on ollut hyvin seesteinen olo. Eilen kävin vappupiknikillä joenrannassa, valokuvasin ja söin eväitä, istuin ja seurasin jäiden lähtöä. Tuntuu, että tuolla luonnon helmassa asiat aina löytää lopulta oikean paikkansa. Tänään aamulla sitten asioita loksahti paikalleen, kun mietin tätä miten aina uuvutan itseni ja miksi. Tästä puhuttiin M:n kanssakin lauantaina aika oivaltavasti. Tajusin, että joku outo levottomuus ajaa mua tavoittelemaan asioita, pakenemaan kotoa ja unohtamaan itseni. Viikkoja  kestäneen vääntämisen jälkeen tajusin, että yritin liikaa sovittaa tuota erästä tummaa mieshenkilöä elämääni, tai etsiä sille jonkinlaista paikkaa mielessäni, ehkä sydämessänikin, elämässäni, annoin tunteiden viedä enkä ymmärtänyt mitä tuo kaikki tarkoittaa. Nyt tajuan, ettei sille ole sellaista ollenkaan, ei mitään lokeroa eikä taida olla kunnolla edes tilaa elämässä. Enhän minä ketään odottanut.

 Muille ihmisille pystyn määrittämään paikan lopulta, tämä ei nyt löydä sellaista. Ikään kuin se olisi kietoutunu mun sydämeni ympärille, aivan vieraaseen paikkaan. Vaikeapa siinä on sitten tietää, mitä mieheltä toivois ja haluais, vaikka joidenkin mielestä sitä pitäisi pohtia ja selvitellä...enhän minä mitään erityistä osaa olla siltä vailla enkä toimia minkään eteen. Ihmettelen vaan. Ehkä se ei halua mun elämässäni tämän enempää edes olla.

Mulla on taipumusta yrittää saada asioita menemään haluamaani suuntaan, kärsimättömästi vieläpä. Eihän ne sitten mene yhtään mihinkään, kun itse laitan esteitä ja työnnän pois, koska on vaara, ettei lopputulos miellytä. Olisi niin kauheaa epäonnistua. Nyt mietin, että olisiko asioilla sittenki mahdollisuus järjestyä, jos en yrittäisi niin kovasti hallita lopputulosta? Oonhan jo luopunu kontrollista aika paljonki ja nyt haluaisin luopua vielä lisää, koska ei se tuota haluttua lopputulosta kuitenkaan. Enhän minä voi tätä elämää hallita.

Aikalisä

Nyt on pitänyt ottaa aikalisä ja taukoa melkein kaikesta, kävin melko pohjamudissa taas. Miten voikaan väsyttää itsensä, kun kaikki on ns. hyvin...sitä unohtaa, että jaksamisella on rajat. Nyt en pariin viikkoon oo nähnyt ketään Miehiä enkä juuri muitakaan, oon vaan koittanut palautua ja tyhjentää mieltäni kaikesta kasautuneesta ahdistuksesta. Kai yritän liikaa ymmärtää asioita, analysoida, varmistella, sen sijaan, että vaan alkaisin elää. Oon jo niin kauan ollu kyllästyny tähän elämättömyyteen ja hiljaa olemiseen, kaipaisin elämääni ihmisiäkin joista välittää.

En minä tunteitani tajua, mikä on mitäkin, en vaikka kuinka pohdin. En ymmärrä, miten ihmiset elää noiden kanssa.  Hyvin hämmentynyt olo on yhä, enempi nyt suhteessa herra M:ään. Vaan saa kai sitä nyt ollakin hämmentynyt. Yritän olla nyt ajattelematta liikaa asiaa ja pohtimatta puhki....jos vaikka oppisin.  Tummasilmästä en ota selvää, mitä se aikoo tai haluais,  ehkä se ei aio yhtään mitään enkä minäkään jaksa alkaa aikomaan. Mutta en ehkä osaa olla sille kaverikaan enää kunnolla, musta tulee sen kanssa ihan mykkä ja nolo ujostelija. Pelkään, että oltais toisillemme jonkinlaisena tukkeena elämässä kaikessa samankaltaisuudessamme, parisuhteessa, kun toinen on niin kovasti peilikuva. Ehkä oltais ilman parisuhdettakin. Silti se on niin jotenkin tuttu ja turvallinen, jollakin tasolla, vaikka yhtä aikaa mua riipii rinnasta ja nytkin ihan sattuu ja kouristaa. Melko erikoista.  Jos se nyt kokeilee kepillä jäätä aikansa...ja luovuttaa, koska oon tämmönen epävarma, taitamaton ja ajatukset solmussa. Pitäisi riipaista jostakin itsevarmuutta hitusen niin voisi selvittää asian.

On mulla joku kaipuu toiseen ihmiseen, mutta hirveän iso kynnys on alkaa mihinkään kenenkään kanssa. Oikeastaan vähän ahdistaa, etenkin ajatus sitoutumisesta johonkin...Pääsin tässä kyllä siihen kompastuskiveen käsiksi, miksi suhde pelottaa noin. Pelkään, että se olisi mulle oikeasti hyvä ja hellä ja pelkään sitäkin, ettei oo. Että se tekee mulle lopulta pahaa, koska on mies. :( Ei yhtään hyvä juttu nyt. Tuohan se varmasti on sen sitoutumispelon takana, että mulle tehdään sitten pahaa, jos mut saa "sidotuksi". En minä osaa luottaa miehiin tarpeeksi.

Mietin, onko sittenkin parempi elellä vain yksikseen loppuikänsä, kun eihän onnesta oo mitään takeita olemassa. Jos vain tuhlaa aikaansa joihinkin kelvottomiin koko ajan ja haaveilee turhaan. Jos ei vain osaa valita oikein.

Myllerrys

Herra Tummasilmä on palannut kuvioihin ja tuntuu nyt pyrkivän juttusille vieläki hanakammin. Ei se kovin kauheasti tainnut möksähtää, vaikka niin hassusti ajattelin pienessä mielessäni. Ei me puhuta kyllä enää kuin ihan lyhyesti, jännitän sitä aivan tajuttoman paljon. En tiedä miten olla. Mun mieli epäilee enkä uskalla lähestyä sitä, pettymyksen pelossani varmaan. Pelkään tekeväni väärin enkä uskalla alkaa tutustua siihen kunnolla.

Jotkut sanoo, että pitäisi kuunnella sydäntään, vaan miten tuotaki nyt sitten kuuntelee tässä...Ehkä oon tehnyt nyt jo virheen, kun oon päästänyt sen tuohon asti. Mutta miten oisin sen voinut estääkään? Pelkään sen muistuttavan liikaa omaa isääni, tai jotenki epäterveellä tavalla. Oikeastaan pelkään mun kiinnostukseni olevan jollain lailla epätervettä alunperinkin.  Mulla on mennyt vähän kaikki nyt pieleen, oon pääsiäisestä asti oikeastaan vain istunut enkä saa oikein mitään aikaseksi. En edes unta, puhumattakaan siitä, että ruokahalua kunnolla olisi. Syytin kevättä, syytin elämäntilanteen aiheuttamaa hämmennystä. Oikeasti taidan lähinnä vain pantata omia tunteitani enkä kuuntele itteäni yhtään.

 

Viime viikolla ajauduin aika syvälliseen keskusteluun erään herra M:n kanssa. M on sellanen kolmekymppinen valtavalla mielikuvituksella varustettu, ehkä vähän boheemi taiteellinen tyyppi. Käytiin läpi kirjoittamisaihetta, taiteita ylipäätään, naurettiinki ihan tyhmille jutuille taas. Kateltiin lopuksi kuvataideryhmän näyttelyä ja samalla puhuttiin vähän masennuksista ym. elämän hankaluudesta aika intiimisti, kun ei ollut muita kuulemassa. Se iltapäivä päättyi sitten halaukseen siellä pihalla erotessa hänen aloitteestaan. En kyllä tainnut olla oma itteni ollenkaan silloin, kun se hermostuneisuus ja jännitys oli niin mahdotonta ollut. Tuntu kuitenki että me tajuttiin toisiamme ja elämiämme, minä tajuan sen lennokkaita juttuja ja saan nauruterapiaa itselleni. Luulen, ettei kaikki jaksa kuunnella niitä eivätkä tajua.  Se kaivelee musta jotaki piilotettuja tai syväjäädytettyjä puolia esille, kuten tuon nauramisen taidon ja painelee ihan ihme nappuloita. Se houkuttelee mua sinne taiteelliseen maailmaan, jonne en oikein osaa kuitenkaan lähteä. Kaikenkaikkiaan voimaannuttava keskustelu oli.

 

Mulla on koko ajan sellanen ajatus ollut, että se on vain kuin pikkuveli. Nyt vasta rupesin ajattelemaan, että sehän onki ihan Mies ja mielessä myllertää ihan hitosti. Vaikka se oli kyllä lähinnä sellainen myötätuntoinen ystävän halaus, ainakin näin käsitin. Mulle jäi siitä kauhean kiva olo, vaikka hämmennyin aika kovasti, kun enhän oo tuollaiseen tottunu ollenkaan. Ajattelin paluumatkalla, että joku saa tuosta vielä ihanan, ajattelevan, tuntevan miehen itelleen. Jos osaa sellaista arvostaa.  Jotain mun sisälläni liikahti silloin enkä osaa sanoittaa sitä tietenkään. Ehkä se on ystävyyttä ja välittämistä? 

 

En oo nyt kyllä yhtään tasapainossa, käyn hirveillä ylikierroksilla ja toisaalta tekis mieli itkeä pillittää.  Helpottaiskohan asiaa, jos vaan antaisin tunteilleni ja kaipuulleni periksi. Alkaa jo vähän  tympiä oikeastaan. Sain sentään sanottua M:lle jotain sen suuntaista, että olisi se toinenki saanu jäädä. Vaikken sille uskalla montakaan sanaa sanoa silloin kun se olis. Olin kieltämättä tosi harmissani siitä pääsiäisestä, kun ei se tullutkaan sinne kokoontumiseen. Tuntuu, etten jaksa pitää sisälläni enää kaikkea, vaikka asiat olisi kuinka turhia ja lapsellisia. Ei kai mun enää tarvitse. Perkele.

 

 

Voiha kökönkökkö

Nyt on sen miehen suhteen kauhean huono olo, tekisi mieli pysyä kokonaan pois koko paikasta. Harmittaa. Ei se taidakaan haluta mua nähdäkään enää eikä mahdu edes saman katon alle yhtäkkiä. Tuntuu, että minä oon taas se syyllinen. Ehkä tulkitsin sitä jotenkin väärin tai se mua. Taisin tajuta vähän väärin sen kutsun sinne pääsiäisen kokoontumiseen enkä osannut siinä heti sitä luvata varmaksi, kun minä en vain toimi niin. En tainnut osata suhtautua siihen niin vakavasti mitä olisi pitänyt. Kun ajattelin sen olevan ihan lonkalta ja mielijohteesta heitetty, vaan jos se oliki tosissaan miettiny sitä...Kun minähän en periaatteessa usko, että joku voisi kiinnostua musta. Jos se ajatteli nyt sitte, ettei mua kiinnosta ja kiusaantui, nolostui noin kovasti. Oonpa minä kyllä yks tyhmä... Mutta kun en minäkään tiedä kiinnostaako minkä verran, oon ollu tosi hämmentynyt koko asiasta ja ihmisestä ja tuo ehdotus hämmensi jotenkin lisää. Jospa tuo kokoais ittensä, jos näin kävi mitä aattelin. Kun musta on jo tuntunu, että joku puuttuu siellä kalustosta. Huokaus.

Jos oliskin mahdollisuus johonkin enempään, niin oonko tyytymässä johonkin vain siksi, että olisi joku. Onko mun syytä odotella ehkä jotain parempaa. Haluanko suhdetta oikeasti, oikeista syistäkään, mitkä on sellaisia oikeita syitä? Oonko valmis? Tätä se on, kun puhuu asiasta mt-hoitajalla...ei kyllä yhtään selkeydy asiat, päinvastoin.  Mutta kyllä elämä tuntuu tosi ankealta yksikseen. Ei tämä oikeastaan enää edes huvita yhtään, ei oo mitään värejä eikä sävyjä eikä lämpöä. Kylmää ja lumista maisemaa ikkunassa vaan koko ajan, vaikka voisi olla muutakin. Ja tuo mies pääsi varkain mun ihoni alle, kun en osannut sitä varoa, enkä osaa olla varma nyt mistään.

Niin paljon kysymyksiä, olematon määrä vastauksia.

Repale

Naisten vertaisryhmässä oli aiheena muutos/mahdollisuus. Siinä sai valita korteista ne asiat, joihin haluaisi muutosta ja sitten pohtia kuinka ne toteutuis. Valitsin kortit: parisuhde, päivärytmi ja negatiivinen ajattelu. Pohdin niiden kautta ääneen tätä omaa tilannettani, miten nuo asiat vaikuttaa toisiinsa. Aivan kuin iso taakka olisi otettu pois sydämeltäni, kun sain sanottua ääneen ettei mulla oo kunnollista, järkevää päivärytmiä. Kuinka en uskalla parisuhteeseen ruveta ja jos uskaltaisin, ei ehkä olisi niin paljon negatiivista ajattelua. Jos taas olisin päivän jossakin työssä esimerkiksi, niin olisiko vähemmän ikävien asioiden pohdiskelua vai kaatuisko se kaikki pohtimaton niskaan sitten, kun tulee sieltä kotiin. Koska nyt mulle käy noin. Kun käyn esim. siellä vertaispaikassa,  niin usein matkalla jo alkaa hiipiä alakulo ja masennus, ja kotiin päästyä ahdistus iskee kiinni. Samat ajatukset, tekemättömät asiat ja huolet alkaa kiertää kehää. Mikä ihmisessä on vikana, kun se ei voi olla kotona? Kun se ei viihdy yhtään.

Nuorin sisko pamautti eilen illalla uutisen fb-viestissä; hänestä tulee äiti. Aamukin meni vielä itkiessä ahdistustani. En tiedä mitä sanoa sille. Mun pitäisi olla kai olla taas iloinen mutta mietin vain, miten pohjattoman huono voin olla, kun en pysty olemaan äiti. En voi sanoa, etten haluaisi lapsia, en vain pysty haluamaan tarpeeksi. Saanko tuntea surua ja mielipahaa, vai pitäisikö se haudata jonnekin ikiroutaan ja piilottaa. Ajattelin jo nuoresta, että lapsia joskus olisi..mutta enpä tiennyt silloin miten tämä elämä lopulta menisi. Että olisin liki nelikymppisenä eksyksissä itseltäni ja kaikilta muiltakin.

Voiko joku rakastaa mua silti, vaikka oon tämmöinen repale.

Mitähän hemmettiä.

Minä Olen-lehdessä oli juttua erityisherkkyydestä. Siellä oli puhetta hss-piirteestä eli elämyshakuisuudesta (high sensation seeker). En oo osannut pitää itteni mitenkään erityisherkkänä, mutta miten hyvin tuo kolahti minuun, se selittäisi tosi monta asiaa elämässäni. Tätä pitäisi tutkia vähän lisää.  Toki ahdistus ja stressi herkistää myös, tai niin oon aina ajatellu, että tuo kaikki herkkyys johtuu vaan ja ainoastaan siitä. Ei se ehkä ookaan niin. Tällä hetkellä on sellanen olo, että eikö mussa ookaan mitään kauheaa  kummallista vikaa, eikö edes silloin lapsenakaan.

Mun pitäisi pystyä olemaan täällä asunnollani enkä siedä tätä ollenkaan. Inhottaa, en saa tehtyä täällä tarpeeksi mitään ja vihaan itseäni. Mitä enemmän oon tekemisissä ihmisten kanssa, sitä enemmän tunnen tuota vihaa ja syyllisyyttä. Mutta kai se joskus hellittää. Jos se on mun ego, joka haluaisi mun jäävän yksin kotiin?

Se mun uusi tuttavamies, jonka kanssa jo vähän tutustuttiin siellä vertaispaikassa, katosi jonnekin. En tiiä mitä tapahtui. En voi olla ajattelematta, että olin sille jotenkin liikaa eikä se halua enää nähdä mua. Jos sillä onkin tunteita mua kohtaan enempikin.  Itekin tein noin, kun menin niin sekaisin ja hämmennyksiin tunteistani. Vaikka se vielä pääsiäisviikolla pyyteli mua yhteen kokoontumiseen, johon ei sitten itse oo tullut ollenkaan kummallakaan kerralla, edes silloin pääsiäislauantaina. Harmitti kyllä aika kovasti. Nyt mietin mitä tein väärin, pilasinko kaiken. En oo osannut ajatella kuin omia tunteitani, kun enhän minä voi toisen puolesta tietääkään mitään. Enkä ylipäätään uskonut, että joku voisi pitää minusta. Jos se ajatteleekin nyt samoin? Miten tuo asia otetaan puheeksi, kun en omistakaan tunteistani oo ollenkaan varma.

 Mitään puhelinnumeroitahan ei vaihettu, mutta yksi toinen mies sen kanssa kaveeraa ja on yhteydessä, vaan enhän minä siltä voi kysyä mitään...silloin paljastaisin tunteitani. Eikä se asia nyt mulle oikeastaan ees kuulu. Nielen ja tukahdutan orastavia tunteitani, joille ei oo nimeä eikä sanoja. En halua, uskalla kohdata niitä ja voin kamalan huonosti, kylmennetyin, kovetetuin sydämin. Jos kuuntelen ja raotan sydäntäni, pelkään löytäväni sieltä jotain niin suurta, ettei se mahdu mihinkään raameihin, ei tähän kehoon eikä minnekään. Jotain mitä en pysty salaamaan enkä lopulta taitaisi edes halutakaan. Miten minä sellaisen tunteen kanssa pärjäisin, en mitenkään, kun en kestä edes normaalia arkipäiväistä iloa. Varsinkaan jos kukaan ei sitä halua ottaa vastaan, tälläkään kertaa.

Äimän käkenä

Tässä viikolla näin unen, jossa menin ala-asteen kouluuni lähteäkseni siellä kiipeämään portaita ylös aivan ylimpään kerrokseen. Tiesin, että joku pikkutyttö oottaa siellä. Lähdin innolla ja tarmolla ja portaita riitti. Vauhti hyytyi loppua kohti ja portaissakin oli lopulta jotain säröjä, oli enempi kierteitä ja kapenivatkin. Kun pääsin sinne ylimpään kerrokseen, siellä olikin kaide edessä enkä päässyt sinne kerrokseen ollenkaan, vaan jouduin kääntymään takaisin. Siellä oli se tyttö vastassa, kaiteen toisella puolella.  Hyvin kuvaava uni, enhän päässyt sinne valvemaailmassakaan, minne olin menossa tai kuvittelin pääseväni. Millaiseksi ajattelin tulevan itseni ja elämäni terapian ja itsetutkiskelun myötä. Nyt joudun aloittamaan alusta.

Viime sanataideryhmän kokoontuminen meni aika pipariksi. Tuli sellanen tunne, kuin olisin ala-asteella, toiset osaa hirveän hyvin kaikkea ja minä oon ihan tyhmä ja pelkäsin jääväni porukan ulkopuolelle. Pahoitin mieleni jostain ohjaajan sanoistakin, otin itseeni aivan hirveästi. Teki mieli lähteä vessaan itkemään kesken kaiken. En tietenkään sitä sanonu siellä. Kotona iski ihan kaamea häpeä ja itsesyytökset joista ei ollut tulla loppua ollenkaan. No seuraavana päivänä sattui tämä kurssin ohjaaja kauppaan yhtä aikaa ja kun olin jalkaisin, niin se kysäsi että haluanko kyydin, kun ajaa tästä ohi. No minä sitten matkalla avasin suuni, sanoin, että pahoitin mieleni silloin ja kerroin koko jutun. Jotenkin tuntui että pitäisi asiaa saada selittää ja selvittää, muuten olisin jäänyt piehtaroimaan siihen olotilaan, kiukkuun ja loukkaantumiseen enkä ehkä olisi enää kyennyt jatkamaan sitä kurssia. Siitä seurasikin pitkä keskustelu, rehellinen ja avoin, lämmin. Sain kuulla sen, mitä se oikeasti tarkotti sen sijaan mitä itse kuulin. Sain avautua noista kaikista jutuista siihen kurssiin liittyen ja vaikeuteen mitä on ollut ja vähän muitaki juttuja sivuttiin.  Tuntui, että mua ymmärrettiin, kuunneltiin rauhassa eikä tuputettu vain mitään neuvoja hätäsesti.

Olin ajatellut jo että lopetan sen kurssin, oli niin kamala olo ja tuo yritti puhua mua ympäri. Sain niin kauniita sanoja, rehellisiä ja kauniisti sanottuja, just oikeita siihen hetkeen. Nyt on mennyt tässä monta päivää sulatellessa noita. Kun oon aatellu kauan, ettei musta välitä kukaan eikä edes pidä ja nyt kuulenkin taas jotain aivan päinvastasta, eikä se ollut jotain, mikä sanotaan vain ns. viran puolesta kannustaakseen. Piti kysyä sekin että onko mulla edes mitään lahjakkuutta...uskonpuute vaivasi ja vaivaa. Sydäntä lämmittää vieläkin ne sanat ja ylipäätään se, että jollakin on aikaa, harvalla tuntuu olevan. Ei aikaa eikä kiinnostusta. Ei sydäntä.

Omat ajatukset vie mut usein aivan pohjamutiin ja sitten tulee joku joka nostaa sieltä pois aallonharjalle ja taas kohta putoan. Sen keskustelun jälkeen illalla olin niin sekaisin, että ulkoa tultua istuin toppatakki päällä kauan aikaa. Tuntui, että se takki oli jotakin tuttua ja turvallista, jotain mikä pysyy eikä hämmennä tai keikuta. Kuin joku ankkuri. Eilen illallakin oli valtava sisäinen myrsky. On vaikea ymmärtää omia tunteitaan vieläkin. Ihmettelen sitä, että miten lähelle tuon ihmisen päästin, vaikka oon ajatellut etten ketään päästä. Mutta tokihan nuo ihmiset näkee mun tekstien kautta, millainen oon oikeasti. En osannut ajatella asiaa noin ollenkaan ja nyt pelko yrittää saada mut perääntymään. En minä tahtoisi näyttää muille mitä oon, miten herkkä. Haluan piilottaa sen jonkun kovan ulkokuoren taakse, etten satuttaisi itteäni.

Tässä ollaan nyt jonkun uuden äärellä, jonkun jota en osaa sanoittaa. Ehkä oon viimeinkin löytänyt jonkun auenneen oven?

Mun egoni taitaa alkaa väsyä.

Yhtenä iltana kirjoitin tuollaisen pikku runon, ei kyllä liity tähän postaukseen, mutta laitoin sen kuitenkin nyt tähän. Joskus on kaipaus siihen, että olisi vielä pieni, saisi olla turvassa ja suojassa.




                                                       joskus tahtoisin olla niin pieni
                                                         että mahtuisin kämmenelle

istumaan sateella kärpässienen alla

 

olla niin kovin pieni

eihän niin pientä voi elämä koskaan satuttaa?



 

Saa kai sitä uneksia

Tänään mietin, miten niin usein tuntuu, ettei saisi omaa elämäänsä ajatella yhtään. Ei mitään niitä asioita, mitä on saavuttanut ja mitkä toisi tyytyväisyyttä itselle eikä kellekään muulle. Sitä vatvoo ja pyörittelee samaa mukavaa asiaa mielessään, sellaista mikä ei merkitse kellekään muulle yhtään mitään, eikä oikein tiedä saisiko se merkitä itsellekään. Onko se tarpeeksi merkityksellinen asia. Onko niitä asioita, tunteita edes olemassa, jos niitä ei kukaan toinen tajua eikä jaa.

 

Tämä talvi on ollut raskas. Tunnen vieläkin olevani jumissa tässä. Ei mulla ole voimia kulkea tätä kuoppaista tietä loppuun, mun täytyy nyt löytää joku toinen reitti perille. Missä se sitten onkin. Ei tämä ole hyvä tie. Vaikka kuinka mulle painotetaan psykoterapian tarvetta, ei mulla siltikään ole jaksamista eikä mielenkiintoa siihen vanhojen asioiden jatkuvaan pyörittelyyn ja tonkimiseen. Mt-vastaanotto on jokseenkin välinpitämätön mun asioistani, tuota psykoterapiaa ne vain hokee. Sinne on ollut paha ja vastentahtoinen mennä jo kauan ja viime viikolla sanoin tulevani reilun kuukauden päästä uudestaan. Voin huonosti kolme päivää ennen tapaamista ja viikon jälkeenpäin. Hämmentävät asioita jotka ovat jo sekaisin, nostavat pintaan asioita, tunteita, joista eivät halua puhua. Minä olisin halunnut, että joku kuulisi sen viime vuosien kertyneen pahan olon, mutta ei sitä semmoista löydy. En ehkä osaa kertoakaan.

En enää suostu siihen, että saan koota itseäni käytävässä jopa yli tunnin, että jaksan mennä kotiin enkä raahaa mukanani sitä kaikkea negatiivista. Tunnen olevani siellä pelkkä arvoton paska.  Luotin liikaa siihen mitä luvattiin ja tärväsin aikaani. Mitä luvattiin yli puolitoista vuotta eikä koskaan löytynyt mistään. Ei edes sitä paikkaa, missä itkeä surunsa. Energia on valunut hukkaan eikä mulla ole minkäänlaista suunnitelmaa tai kokonaiskuvaakaan tästä tilanteestani. Oon koittanut hankkia rohkeutta, itseluottamusta ja varmuutta sosiaalisissa tilanteissa ja saanutkin sitä ainakin omasta mielestäni. Mutta en pääse siitä erosta yli, en vain pääse. Millainen paska ihminen tekee toiselle noin. En tiedä mikä oli mun osuuteni tapahtuneessa. Menetin kissani, ainoan ystävän, joka lopulta halusi olla enkä voi jättää tuota kaikkea taakseni. Hylkäsin sen. En oo niin vahva ja rohkea, että turruttaisin ja piilottaisin nuo tunteet ja jatkaisin kylmästi eteenpäin. En jaksaisi enää elää niin, en tiedä millä sen piilottaisikaan. Ehkä mun tulevaisuus, uudet suhteet on nyt lopullisesti pilattu. Unelmoin vain siitä, että joku haluaisi mut tuntea läpikotaisin ja rakastaa, vaikka en taida siihen itsekään kyetä.

 

Kuntoutustuki loppuu kesällä, ja nyt pitäisi tietää hakeako lisää, kun koko pakka on levällään. Se psykiatri luultavasti syyllistää mua taas siitä, etten yritä ja opiskele. Tietäisipä oikeasti, miten kovasti yritän. En osaa tämän paremmin, mutta ehkä tämä ei vieläkään riitä. En tiedä mitä tahdon. Oon saanut noita sekaantumisia ja neuvoja, suoranaisia vaatimuksia ja pää on aivan sekaisin. Samalla pitäisi osata olla vastuullinen aikuinen ja kantaa vastuu elämästään. Miten ottaa vastuuta, jos ei oo vapaa päättämään?

Mistä sen tietää, mitä tahtoo. Mitä on järkevää ylipäätään tavoitella. Työelämä pelottaa ja ahdistaa. Mihin minusta on siellä enää? Mitä minä ylipäätään teen täällä maailmassa, onko mulla mitään virkaa tai tarkoitusta. Paitsi olla huolehtimassa perheestäni ja niiden elämästä.

 

Tarvitseeko mua kukaan?  Vituttaa tämä paska tilanne josta ei pääse irti.