Nyt oon tajunnut, miten paljon mulla on vielä työstettävää ja tehtävää itseni kanssa.
Miten elää, kun ei tiedä miten ajatella? Kun kukaan ei vaihda kanssasi yhtään ajatusta,ei puhu, ei kerro miten asioita ja tunteita käsitellään omassa päässään. Ajatukset seilaa keskeneräisinä vailla mitään tyydyttävää lopputulosta ja törmäilee toisiinsa. Kaikesta on ihan ymmällä, saako niin ajatella, saako tuntea. Sattuu ja viiltää, kun ei ole lupaa. En tiedä mihin on, en osaa. Takaraivonalkuttaja ei anna edes levätä ja nukkua, koska asiat on kesken. Nyt ymmärrän, miksi tavarat on mulla hujanhajan ja asiat jää kesken. Siksi koska en osaa viedä asioita loppuun edes omassa päässäni. Tekeekö se musta huonon ihmisen? Miksi mut jätettiin yksin selviämään tuollaisen keskeneräisyyden kanssa.
Mahtaako tämä hankaluus koskaan loppua, tätä rämpimistä ja taisteluako saa lopun ikäänsä käydä ja unohtaa kaiken muun. Unelman paremmasta elämästä, elämästä ylipäätään. Ehkä musta ei olekaan siihen. Entä jos en koskaan jaksa, muut ihmiset vaatimuksillaan ajaa mut upoksiin enkä osaa sanoa ei. En minä tiedä missä mun jaksamisen raja menee, se tulee joka kerta yllättäen vastaan. Tämä tuttavani päivätoiminnasta soittelee yhtenään, viikottain, nyt jopa monta kertaa viikossa, kun muutti tuohon lähemmäs. Aina sillä on joku ongelma, enkä eilen jaksanut vastata sille enää, en soittanut edes takaisin. Sen puhelin ei toiminut viime viikolla, niin se tuli sitten mun ovelleni tietenkin. Että saisi soittaa sinne ostopaikkaan ja ei sillä toki sitä numeroakaan ollut, niin mun piti se sille etsiä. Jokanen tapaaminen sen kanssa päättyy siihen, että hänelle pitäisi joku palvelus tehdä. En minä mitään tiedä enkä jaksa enkä halua auttaa yhtään ketään. En halua tietää onko ja miksi televisiossa ei oo lähetystä, en halua muistaa juna-aikatauluja, en halua tietää enkä pohtia miksi jonkun tietokone ei toimi. En.
Sillon viisi vuotta sitten kaikki meni säpäleiksi. En minä oo löytänyt itselleni uutta alkua. Missä se on? Onko se jonkun toisen kanssa vai yksin. Mistä se alkaa. Ehkä sitä ei ookaan, on vain rämpimistä tässä samentuneessa vedessä. Jatkuvasti vain odotuksia ja vaatimuksia, jopa läheisiltä. Itsestä tuntuu, että katkeaa selkäranka tuen puutteessa. En minä jaksa olla koko ajan vahva, mutta mitä vaihtoehtoja mulla on. Ei mun heikkouttani ja avuntarvettani kukaan hyvällä katso. Ei sitä oo olemassakaan. Jos sanoo vaikka, että väsyttää, niin kommentti on jotakin "no, sun pitää mennä nukkumaan" tai käsketään mennä ulos ja vaikuttaako vuodenaika. Tai ei sanota mitään. Sitten vaaditaan vähän vielä lisää asioita. No ei vaikuta, se vaikuttaa että ihmiset soittelee mulle, avautuu asioistaan, omista kuormistaan tai höpöttää jostakin tyhjästä ja minun pitäisi kantaa ne kaikki kohtalot omilla harteillani. Ei tämä voi jatkua näin. Takki on ihan tyhjä ja loppuunkulunut, loppuunkaluttu. Niinkuin olisin joku fakin' automaatti, joka tietää kaiken ja järjestelee koko elämänsä sen mukaan, mitä muut toivoo ja odottaa. Mun toiveet tyrmätään heti.
Aloitin viime viikolla kirjoittamaan aamusivuja. Niiden sivujen ideana on tyhjentää päätä heti herättyä, eikä tarvitse kanniskella kaikkia huolia ja ahdistuksia koko päivää. Eli siis tajunnanvirtaa kolme sivua A4:ia. Kirjailijat käyttää tuota ideoiden löytämiseen, mutta minusta se toimii kyllä ihan muillekin. Ainakin mun oloani on pikkusen keventänyt. Joku on käyttänyt sitä erokriisinsä purkamiseen. Olisinpa minäkin tuon hoksannut aikaisemmin. Ei noita kyllä taitaisi tulla tehtyä, jos olisi aamulla herättävä työhön tai jonnekin...
Illalla olisi taas sanataideryhmää. Tuo sanataideporukka on ainoa, jossa joku on kiinnostunut oikeasti jostakin mun asiastani. Siellä joku kysyy, että mitäpäs sulla olis sanottavaa, eikä kukaan vaadi liikaa eikä vääriä asioita.Viimeksi palaute tehtävästä ja taidoistani oli niin hyvää ja vilpitöntä, etten osaa edes uskoa. Tuntuu hirveän vaikealta ja aika vastenmieliseltäkin ottaa vastaan tuota. Pelottaa lukea omia tekstejään. Entä jos ne onkin oikeasti niin huonoja, mitä itse ajattelee. Entä jos ei ookaan. Tämäkin teksti tuntuu ihan tyhmältä soopalta. En haluaisi kenenkään näkevän, miten ahdistunut oon siinä tilanteessa, ja ylipäätään elämässä.
