Tuulinen huominen

Huomenna pitäisi mennä sinne hoitajalle. Pelottaa mennä ja suututtaakin vähän. Tuosta on tullut joku kamala mörkö, vaikka kynnys mennä sinne pitäisi kai olla matala. Ehkä se joillekin onkin, mutta ei mulle. Ei oo sanottavaa, en tiedä mitä siellä pitäisi sanoa. Etten osaa ottaa tarpeeksi vastuuta elämästäni ja se hävettää ja suututtaa. Inhoan itseäni sen takia.  Ettei mulla oo mitään syitä eikä tarkoitusta tehdä tästä parempaa, en osaakaan. Oon oman onneni seppä, ehkä muille ihmisille löytyy asioita elämään, joista olla jopa onnellinen. Minä en tunnu osaavan löytää semmoisia, oon vain pilannut elämässäni melkein kaiken. Mulle tulee vain joitain rippeitä. Ja lähinnä ainoa apu on ne lääkkeet, niitä tarjotaan. En minä silti sano, ettei koskaan voisi olla paremmin. En tiedä uskotaanko mua, ehkä ei. Ehkä mut merkitään vakavasti masentuneeksi. Näin minä silti asiat koen enkä omasta mielestäni oo sitä. En tiedä miten saisin sen tapaamisen sujuvan hyvin, tai edes siedettävästi, kun en oikeastaan haluaisi siellä edes olla. Kertomassa asioita ja pohtimassa ratkaisuja joita ei ole tai ovat jotenkin vääriä. Mutta en uskalla olla ilman hoitokontaktiakaan. Kunpa tietäisi yhtä hyvin sen, mitä haluaa kuin sen mitä ei halua. Tuntuu olevan paljon asioita vielä keskeneräisenä ja läpikäymättä, sekaisin mun päässäni, en taitaisi pystyä suoriutumaan ainakaan opiskeluista kunnolla, niin etten uupuisi. Ajatukset poukkoilee sinne tänne. (Takaraivonalkuttaja sanoo tähän: "Tekosyy".)

On ollut tosi uuvuttavia päiviä tässä, liikaa murehdin kai asioita. Päivätoiminnasta yksi nainen soittelee mulle joka viikko. En jaksanut vastata toissapäivänä enkä soittaa takaisinkaan. En jaksaisi niitä samoja juttuja joka viikko enkä varsinkaan kerrata omaa paskaani muille. Sille pitäisi olla kertomassa niitä uusia kuulumisia joka kerta, ei niitä ole. Se on etsimässä asuntoa tästä kylältä, se hinkuu nyt tähän samalle alueelle ja mielellään jopa samaan pihaan. Mua ahdistaa. En yhtään pidä siitä, että joku olisi tunkemassa koko ajan itseään elämääni. Se on tehnyt sitäkin, että änkeää itsensä mukaan jos joku on lähdössä johonkin reissuun. Ei kyllä mulle, mutta oon varovainen siinä mitä kerron ja jos oon suunnitellu jotakin. Vaikka oonkin yksinäinen, en siltikään jaksa ihmisiä kuin pieninä annoksina ja sopivan etäältä. On vähän syyllinen olo tuosta, tuntuu että pitäisihän mun jaksaa ja haluta olla ihmisten kanssa. Kaikkien.

 Pahinta on se kuulumisten kysely. En halua ajatella miten kurjasti mulla menee, siksi en pidä siitä että joku kyselee niitä. Alkaa vaan masentaa enemmän eikä mikään muutu kuitenkaan. En jaksa olla aina hyvä.

Kuulumisia

Mulla vaihtuu taas kerran tuo hoitaja. Seuraava aika on 14.9. Mietin, että mitähän tässä vielä hoidetaan? Liekö mitään sen kummempaa hoitamista, en vain tiedä mitä haluan eikä itseluottamusta ja rohkeutta ole nimeksikään. Mitä yleensäkin voisin elämältä haluta. Elämä tuntuu menevän hukkaan. Sisällä on yhä se vaille jäänyt itkevä lapsi, vaikka se on koko kesän itkenyt. Ei se halua, että kipeisiin haavoihin tökitään koko ajan. Selostetaan, että oot varmasti tosi yksinäinen. Tiedän. Revitään auki taas kerran se, miten mut jätettiin, mistä kaikesta jouduin luopumaan. Eikä mulla ole sanojakaan sille kaikelle. Antaisivat mun olla se mitä nyt olen. Ei se, joka olin vuosi sitten, viisi vuotta sitten, kymmenen vuotta sitten. Ei se mitä olen vuoden päästä, mitä pitäisi olla. Minä haluan olla nyt minä, onnellinen edes joistakin pikkuasioista, vaikka on ollut vaikeaa. En jaksaisi mennä tuonne enää tökittäväksi. Tämä on kaikenkaikkiaan viides hoitaja vuoden aikana, jolle jonotan, joillekin ei vain päässyt edes vastaanotolle asti. Mutta jossakin mun ilmeisesti on käytävä, koska kuntoutustuki eikä mulla ole hajuakaan mitä sen tilalle, sen jälkeen. En silti jaksaisi koko ajan murehtia huomista, kun ei mulla mitään vastauksia ole. Haluaisin jo välillä elääkin ja hengittää eikä terapoida ja ratkoa ongelmia yötäpäivää. Tulla ehjäksi, surra suremattomat asiat ja jatkaa eteenpäin. Hyväksyä asiat joita en voi muuttaa. En taida haluta tuolta vastaanotolta enää yhtään mitään.

Ihmiset kyllä neuvoo ja kertoo näkemyksiään, mitään siltikään tietämättä. "Kun oot niin taitava käsistäs, kyllä sun kannattais ehdottomasti sitä hyödyntää". Mutta entäs jos en halua? Entäs, jos mulla ei ookaan tarpeeksi lahjakkuutta, ja tiedän ettei ole. Jokainen oppii kutomaan sukkia jos vaan haluaa ja kiinnostaa tarpeeksi. Ei se tarkoita sitä, että siitä olisi ammatiksi.

Oon yhä jotenkin niin kyllästynyt kaikkiin mt-kuvioihin. En minä edes kuulu niihin. Päivätoiminta tekee hirveästi nyt kaikkia retkiä kuulemma. Oonkohan kamala ihminen, kun en halua osallistua niihin. Kun ei kiinnosta kuulua siihen porukkaan. Voin hengittää paremmin, kun ei tarvitse enää olla mielenterveyskuntoutujan nahassa. Siinä kuviossa ei hirveästi ole tilaa ilolle. Tuntuu vieläkin, ettei mulla olis varaa, oikeutta kieltäytyä mistään. Ne toisten murheet, sairaudet ja taakat on liikaa mulle, en halua tietää.

Small talk ja mustikanpoiminnasta puhuminen on liikaa mulle. Maahanmuuttajakeskustelu on liikaa mulle. Ihmiset naureskelee, kun kerron poimineeni 2 litraa mustikoita, itse ovat poimineet toki 50 litraa vähintään. Minä oon suorittanut koko ikäni, en juokse ympäri mettiä mustikan perässä. Vaikka olisi aikaakin poimia vaikka 100 litraa. Ei mua enää huvita yksikseni rämpiä eikä huvita tehdä yksikseni enää monia muitakaan asioita. En halua neuloa sukkia enkä lapasia, en askarrella mitään, en virkata. Se oli se entinen minä, joka neuloi ja virkkasi aina. Ei mun enää tarvitse. Toki tämäkin tulkitaan masennukseksi, jota pitää alkaa aktiivisesti hoitamaan, jos sen jossakin kerron. Minä en vain halua käyttää energiaani mihinkään, mikä ei hoida mua. Ihmisten seura on pääosin rasittavaa, puhe on jotain joutavaa löpinää. Usein huomaan vain kuuntelevani jotain, jolla ei taida olla kuuntelijaa.
 
I'm done.

Maanantaina ilmoitin itseni kansalaisopiston sanataide/kirjoittaminen-kurssille. Siellä olisi tarkoitus kehittää kirjallista ilmaisutaitoa ja perehdytään runojen ja proosan kirjoittamiseen. Se alkaisi huomenna, mikäli sinne nyt saadaan tarpeeksi väkeä...Tuosta oon melkein innoissani, mutten kunnolla uskalla kuitenkaan innostua. Jos se ei vaikka toteudukaan. Tällä hetkellä tekisi mieleni maalata maisemia, vaikka en yhtään osaakaan. Haittaakse. En tiedä mitä sillä yritän purkaa. Meni pari viikkoa, etten nukkunut oikein mitenkään, kun tuo hoitajanvaihdos tuli yhtäkkiä ja muutenki kesätauko ei tehnyt hyvää. Mietin, että jättääkö se uusi ottamatta yhteyttä, jättävät mut oman onneni nojaan toivoen, että hakisin jonnekin muualle yms. Joo, eipä oo kummoinen luottamus tuohon paikkaan. Ehkä tämä on nyt sitä stressin purkautumista.