maanantai 20. lokakuuta 2014

Unennäköä ja muutakin sekavaa.

Näin muutama yö sitten tämmöisen unen: olin opiskeluaikojen luokkatovereiden kanssa jollakin opintoretkellä ja samalla ostoksilla ostoskeskuksessa jollain oudolla paikkakunnalla. Bussilla mentiin. Huomasin yhtäkkiä keränneeni mukaani hirveät läjät tavaraa, peittoja ja tyynyjä kahdelle sun muuta. Raahasin niitä liukuportaissa, pääsin alas ja rupesin ajattelemaan, että miten näiden kanssa selviän kotiin asti, ettei tässä mitään järkeä ole ja överiksi meni. Täytyy luopua jostain, niistä suurimmista ostoksista ainakin.

Kaupassa mulla oli sellanen olo, että mulle ei tahallaan kerrottu kaikkea. Reissun aikataulut jaettiin tekstiviestinä, enkä saanut sitä auki.Näin siitä vain eka sanat, ja niissä ei ollut mitään järjen hiventä eikä varsinkaan mitään aikoja. En ollut älynnyt lukea sitä viestiä ennenkuin siellä kaupassa. Tuli sitten hätä, että joko ne kohta lähtee. Sitten olin taas liukuportaissa menossa alas ja kaksi opiskelukaveria meni viereisiä portaita ylös. Koska mulla oli vieläkin ne tavarat, en päässyt ottamaan niitä kiinni ja kysymään niiltä asiaa.

Mitäs tämä uni sitten kertoo? Aika paljonkin.

Olin menossa aina alaspäin niissä portaissa ja molemmilla kerroilla huomasin olevani samassa kohdassa, siellä loppupäässä. Saattaisi kuvastaa sitä, että en tunne pääseväni elämässäni eteenpäin. Ne opiskelukaverit menivät tietenkin ylöspäin ja minä kohti umpikujaa.

Ostaminen. Sitä kai toivoo elämäänsä täytettä. Ne tyynyt ja peitot kahdelle oli varmaan symboli toiveelle uudesta elämästä jonkun toisen kanssa. Noinhan vähän ajattelenkin uudesta parisuhteesta, että miten sen kanssa osaa olla eikä osaakaan. Laittoi uudet peitot ja tyynyt pois epävarmuuksissaan, vaikka olisi niitä kaivannut. Voihan se kyllä kuvastaa sitä edellistäkin suhdetta. Ehkä tuo koko uni kuvastaa tätä matkaa, viimeistä kymmentä vuotta. Että oon eksynyt täällä vieraalla paikkakunnalla enkä oikein pääse pois. En tiedä, mutta tuollasia tulee mieleen.

Epäselvä info reissusta. Koin opiskeluaikoina, että se opettaja ei kohdellut tasapuolisesti kaikkia. Että muutenkin oon jotenkin huonompi ja väärässä paikassa jne. Nykyhetken sekavuus, ristiriidat ja avoimet kysymykset, "tekstiviestit" ei mun elämässä aukea eikä infoa tule.


Mun elämä tiivistettynä.


Torstaina kävin päivätoiminnasta käsin siellä mt-hoitajalla. Sieltä tullessa oli olo, että tahtoisin vain laittaa siihen lattialle makaamaan. Lojua kuin meritähti, raajat levällään. Tahtoisin olla yksin mutten yksinäinen. Itkeä, romahtaa, itkeä ja väsyä ja saada silti mennä toisen viereen nukkumaan. Hoitaa ja hoivata itseäni, tehdä itselleni asioita. Jos kerron tämän jollekin, se alkaa kelaamaan mua ylös enkä jaksa nyt nousta ja olla iloinen toisten mieliksi. Tekisi mieli sanoa, että perkele, kun ette tajua. Ei vain irtoa enää. Pelkään etten selviä talvesta, joulusta. Elämä on ihan hirveää, ottaa päähän, enkä jaksa enää yhtään salata sitä ja esittää jotain muuta kenellekään. Oon kauhean surullinen ihminen.

Torstaina kotiin mennessä menin koulun ohi. Suretti, kun toiset kulkee lastensa kanssa...ei mulla ole, ei ketään. Voiko olla kokonainen nainen, jos ei koe raskautta ja synnytystä? Jos ei koskaan voi pidellä ja rakastaa lasta. Kyllä mua surettaa. En siltikään halua samanlaista lapsuutta kellekään, en halua olla samanlainen äiti mitä itelläni oli. En tunne pystyväni kantamaan vastuuta toisesta riittävän hyvin. En ehkä pysty rakastamaankaan niinkuin pitäisi. Tahtoisin kyllä pystyä.

Eilen illalla oli ollut kuolonkolari tuolla vähän matkan päässä, kaksi miestä kuoli ja mun pääni on varma, että Mies josta ei saisi puhua, oli siinä. Ehkä pelkään turhaan pahinta taas, ahdistuksessani.
 Ihme Murheenkryyni tuokin, vaan enpä poiskaan montakaan hetkeä antaisi. Joitakin kyllä, tai ainakin toivoisin menneen toisin. Olisinpa ite osannut toimia paremmin, fiksummin mutta en ole fiksu vaan kömpelö, äkkipikainen ja ajattelematon.

2 kommenttia:

  1. Mä oon pitänyt tätä sun postia auki varmaan kolme tuntia tässä koneella, kun haluaisin niin kommentoida, mutta tuntuu, etten osaa :S

    Mutta siis, jotain haluaisin sanoa tuohon lapsiasiaan. Kun se on siis mun oma akilleen kantapääni. Olen nykyään elämässäni hyvillä vesillä ja ahdistukset on muisto vain, olen saanut prosessoitua itseäni paljon viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana. Mutta on yksi asia, johon en tunne kykeneväni, vaikka periaatteessa haluaisin ja se on juurikin tuo lapsen/lasten hankinta. Olen 31-vuotta ja mulla on mies, joka haluaisi kyllä lapsia, mutta mua pelottaa lapsen "omistaminen" enemmän kuin mikään. Ihan hullua, kun iän puolesta, kun asiat on muuten kunnossa, ei todellakaan kannattaisi asiaa lykätä. Mutta kun... Olen jo vuosia ajatellut, että tarvitsisin asiantuntija-apua tähän asiaan, mutta mistäs sitä muka saisin... Kun olen muuten tasapainossa, niin en pääse mihinkään julkiselle puolelle. Eikä todellakaan ole rahaa käydä jossain yksityisellä terapeutilla prosessoimassa asiaa pitkästi, että mitäs teen, kun haluaisin niin kuin lapsia, mutta en niin kun uskalla... Mutta joo, aika näyttää, kuinka meikäläisen käy tässä asiassa. Voi olla, että kun ikää tulee lisää ja biologinen kello alkaa tikittää, että sitten vain riskillä hankin lapsia, jos niitä satun saamaan. Mutta asia tulee olemaan ISO henkinen prosessi, en vain pysty suhtautumaan siihen normaalisti ja syyt siihen löytyy omasta lapsuudesta ja teini-iästä ja siitä, että aika ei ollut mitenkään erityisen onnellista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä iso henkinen prosessi. Mulla on vähän sellaista, että heittää kruunaa tai klaavaa ja molemmat vaihtoehdot on huonoja. Olisi jotenkin huono olla äiti, mutta huono olisi jäädä lapsettomaksikin. Mäkin vähän luulen, että sitten kun on viimeset hetket käsillä, teen paniikkiratkaisun. Jos nyt ylipäätään on sittenkään vielä ketään joka olis asiasta samaa mieltä. Pelkään myös vastuuta ja koen sen ehkä vähän taakaksikin, mutta voisiko noihinkin asioihin kasvaa, jos antaa itselleen mahdollisuuden ja ehkä päättää niin? Vastuun kantamiseen ja "omistamiseen".

      Poista