Muistan sen parin vuoden takaisin kolarin, samanlainen sattui vähän aikaa sitten niin sekin nostatti asian mieleen. Nyt oikeasti saan vähän kiinni, miten pahalle Miehestä, josta ei saisi puhua, tuntui silloin. Näin, että se kärsii mutta en tajunnut kuinka paljon. Tämä varkausasia tuntuu jo pahalle, ja se asia oli vielä isompi. Enkä minäkään silloin kysynyt siltä, vaikka mielessä niin paljon oli. Aina on liikaa vain minäminäminä-asenne. En uskaltanut ja uskoin, ettei se multa mitään kaipaa eikä halua edes. Ajattelin, että sillä on perhettä ja kavereita niin paljon, ettei se kaipaa. Mutta olikohan se ihan niinkään. Nostin sen jollekin jalustalle ja itseni laskin jonnekin paljon alemmas matelemaan, tietenkin.
Aamulla huomasin taas ajattelevani, että haluaisin olla vihanen jollekin. Mätkiä, potkia, huutaa, koko viimeisen neljän vuoden edestä. Varsinkin viime päivien, kellään ei oo oikeutta tulla kajoamaan mun tavaroihini eikä elämääni. Eikä tuon toisen. Kaupan eteisessä oli taas se nahkasaapasukko istuksimassa, ei ihme kyllä alkanut pulisemaan mitään. Teki mieli kysäistä, että helvettiäkö sinäkin siinä väijyt jatkuvasti.
Psykiatri laittaisi mut varmaan lääkitykselle, jos tietäisi miten usein itken, monena päivänä viikossa. Itken surua, ikävää, väsymystä, pettymystä, yksinäisyyttä ja välillä ihan vaan siitä, että jossain on huominen. Joskus ajattelin, ettei mulla ole huomista ollenkaan. Jotenkin hurjaa tämä elämä nyt. Miten paljon masennuksen hoidossa keskitytäänkään siihen, ettei olisi paha mieli. Ehkä vähän turhaan, kun ihmisillä kuitenkin joskus on, joskus jopa lapsesta asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti