Mielessä pyörii

Olisi paljon asiaa, mutta en oikein osaa kertoa. Maailma on mennyt viime päivien aikana ihan liikaa vinksalleen. Pahuus ja itsekkyys tuli liian lähelle eikä kukaan kysy miten mulla menee. Mun paha oloni ei kosketa enää ketään muuta.

Muistan sen parin vuoden takaisin kolarin, samanlainen sattui vähän aikaa sitten niin sekin nostatti asian mieleen. Nyt oikeasti saan vähän kiinni, miten pahalle Miehestä, josta ei saisi puhua, tuntui silloin. Näin, että se kärsii mutta en tajunnut kuinka paljon. Tämä varkausasia tuntuu jo pahalle, ja se asia oli vielä isompi. Enkä minäkään silloin kysynyt siltä, vaikka mielessä niin paljon oli. Aina on liikaa vain minäminäminä-asenne. En uskaltanut ja uskoin, ettei se multa mitään kaipaa eikä halua edes. Ajattelin, että sillä on perhettä ja kavereita niin paljon, ettei se kaipaa. Mutta olikohan se ihan niinkään. Nostin sen jollekin jalustalle ja itseni laskin jonnekin paljon alemmas matelemaan, tietenkin.

Aamulla huomasin taas ajattelevani, että haluaisin olla vihanen jollekin. Mätkiä, potkia, huutaa, koko viimeisen neljän vuoden edestä. Varsinkin viime päivien, kellään ei oo oikeutta tulla kajoamaan mun tavaroihini eikä elämääni. Eikä tuon toisen. Kaupan eteisessä oli taas se nahkasaapasukko istuksimassa, ei ihme kyllä alkanut pulisemaan mitään. Teki mieli kysäistä, että helvettiäkö sinäkin siinä väijyt jatkuvasti.

Psykiatri laittaisi mut varmaan lääkitykselle, jos tietäisi miten usein itken, monena päivänä viikossa. Itken surua, ikävää, väsymystä, pettymystä, yksinäisyyttä ja välillä ihan vaan siitä, että jossain on huominen. Joskus ajattelin, ettei mulla ole huomista ollenkaan. Jotenkin hurjaa tämä elämä nyt. Miten paljon masennuksen hoidossa keskitytäänkään siihen, ettei olisi paha mieli. Ehkä vähän turhaan, kun ihmisillä kuitenkin joskus on, joskus jopa lapsesta asti.

Lohtua

Illalla oli kyllä levotonta, ei nukuttanut ei. Mielikuvitus laukkasi ja nukuin kuitenkin lopulta rauhottavien avulla kuutisen tuntia. Aamulla herätessä sydän paukkasi ihan hitosti, olinkohan juossut jotain kelmiä karkuun unissani tai jotain. Toinen puoli päätäkin kipeänä. Alan epäillä, että puren niin kovasti hammasta stressaantuneena unissani, että se aiheuttaa niskavaivoja ja päänsärkyä. Ensi viikolla meen hierontaan ja vyöhyketerapiaan, yritän sillä saada tuota stressiä vähemmäksi. Purentakisko ei varmaan olisi pahitteeksi sekään. Puren hammasta ihan hereilläkin ollessa joskus hermostuneena.

 Kuulin päivätoiminnassa, että nuorisotalolta oli viety maanantaina nuorisotoimen retkikassa, eli täällä liikkuu nyt vissiin joku karhukopla. Menin sitten tietty möläyttämään kuulleeni tämmöistä, kun kävin postissa...puhun näköjään ihan mitä sattuu. Ei mun sitä olisi kai saanut kertoa missään, sitä on niin sekaisin vielä. Kai sitä vaan ajattelee, että varoittaa muita ja samalla purkaa omaa oloaan. Sekin selvisi, miksi se varas kävi kahdesti. Ensimmäisellä kerralla se säikähti yhtä naista joka meni käytävään.

Päivätoiminnassa pelattiin bingoa. Oli sellanen tunne heti alusta, että nyt natsaa. En oo kertaakaan aiemmin saanut ainoatakaan bingoa. Palkintoina oli kaikenlaisia koriste-esineitä, ekaksi sellainen riippuva enkelikoriste, enkeli lasipallon sisällä joka piteli kultaista sydäntä ja se eka bingo osui sitten mulle. Se tuntui mukavalle. Ihan kuin annettaisi nyt vähän takaisin, kun eilinen oli mitä oli, vähän tasapainoa. Hetken päästä sain toisenkin bingon, mutta ajattelin, että joku muu saa sen palkinnon.

Vähän aikaa sitten sanoin toisessa blogissa, että ei elämään mahdu enkeleitä eikä muitakaan ihmeolentoja, mutta oon alkanut ajatella vähän toisin. Oikeastaan se ajatus on kytenyt jo jonkun aikaa vaikka en sitä oo oikein voinut myöntää. Että jos kuitenkin joku suojaisi ja seuraisi muakin ja elämääni, tämä tuli aivan kuin symbolina sille. En tiedä. Mutta kuitenkin, siinä enkelissä oli myös vaihtuva väri jonka tajusin vasta kotona.

 On lohdullinen olo.

Helppoa rahaa tarjolla

Aamulla päivätoiminnassa ohjaaja P ihmetteli, että mikähän miekkonen kävi tuossa eteisessä kääntymässä kun kahdesti kävi, mitähän etsi. Näki sen kävelevän vielä siinä ulkona edestakaisin ja sitten se katosi. Hetken päästä ajattelin vaihtaa t-paidan, kun oli tarkoitus alkaa johonkin jumpan tapaiseen vaan reppua ei löytynytkään. (Repussa oli kaikenlaista kampetta, kun olin suunnitellut meneväni kuntosalille, mm. uudehko mp3-soitin.) Etittiin kissojen ja koirien kanssa eikä löydy. Ajattelin jo että pääni on noin sekaisin, etten muista mihin reppuni laitoin. Sitten alkoi raksuttaa, laskin yksi yhteen, siellä oli rahat ja kaikki ja joku outo kaveri kävi...Reppu löytyikin hetken päästä ulkoa roskiksen takaa, ilmeisesti se tyyppi oli pöllinyt sen siinä melkein silmien alla käytävästä. Lompakkokin löytyi hetken päästä. Siitä oli tyhjennetty rahat, reilut 40 euroa muistelisin siellä olleen. Ja meillä on vielä lukollinen kaappi mutta en oo sitä lukossa pitänyt. Joskus oon saattanut unohtaa reppuni näkyvillekin, nyt en millään pysty muistamaan ihan varmasti, mutta minusta se kyllä oli siellä kaapissa viimeksi.

Tyhmän luottavainen on ihminen, kunnes ei enää kannata. Jotkut sen tyypin näki, yksi työttömien puolen mies, sama joka ne tavarat löysi, näki sen heidänkin puolellaan liikkuvan mutta ei nähnyt sekään kasvoja. Se sanoi pihassa olleen vihreän volkkarin aamulla, myöhemmin sitä ei enää ollut. Tosin sitä ei tietenkään voi siihen liittää varmuudella ja nyt kun mietin niin saattaa olla, että oon sellaisen siinä pihassa itekin nähnyt. Muistan kun yhdellä tutulla oli joskus samannäköinen auto, aika mieleenpainuvan värinen. On mukava, että joku muukin on tarkkanäköinen, seuraa ympäristöään ja laittaa merkille asioita. Monet on ihan pää pussissa eivätkä näe mitään. Kerroin kumminkin poliisille ne vähätkin tuntomerkit, tosin en tainnut muistaa mainitakaan kaikkea, koska jännitän ja pienikin häiriö sekoittaa ajatuksen.

Koko päivä meni kyllä jotenkin säikähdyksissä eikä ruokakaan mene oikein alas. Pankissa virkailija kysyi, missä se lompakko varastettiin. Sekin ihmetteli, kun kerroin. Ajatteli, että jossain junassa tms vietiin. Tuntuu niin henkilökohtaiselta hyökkäykseltä tämä ja on turvaton olo. Siellä on tietenkin valvontakamera pihalla, mutta se kuvaa sitä päinvastaista puolta, sisäpihaa eikä sitä ovea mistä se heppu liikkui. Se kameran kuvaamakin kuitenkin katottiin eikä siinä mitään kuulemma näkynyt. Iltapäivällä sen verran rauhoituin, että alkoi hermostuttamaan se liikenne siinä käytävässä ja alkoi vähän suututtaa. Kehitysvammaisten toimintakeskus on siinä samassa siivessä ja ne kulkee siitä meidän eteisen kautta sinne vanhan koulun puolelle usein, joskus liikennettä on myös toisinkinpäin ja mun teki mieli lätkäistä ovi lukkoon. Eniten varmaan vain ahdisti se, että joutuu kohta lähteä kotiin näissä mietteissä eikä täällä oo ketään.

Miksi tämä maailma on tämmöinen, levoton ja paha? Mahdanko koskaan sopia tänne. Tuntuu, että oma vika on, ja osaksi onkin, koska en lukinnut sitä ovea. Mun kaappi sattui olemaan sopivasti siinä saatavilla, viereinen kaappi oli lukittu. Mikä mäihä oli, ettei kukaan huomannut mitään?  Siinä kulkee joskus koululaisiakin, näitä TET-tyyppejä niin siksikään ei varmaan kiinnitä huomiota kaikkeen. Nehän ei koskaan uskalla mitään kysyä, ne vaan haahuilee. En nähnyt koko tyyppiä, vaikka yritin kuikuilla pihalle, kun en vielä tiennyt olevani rahaton. Vitsailin vielä, että muahan ne nuoret miehet tietenkin etsii. Musta tuntuu, että se oli suunnitellu sen reitin niin, että ei joudu kameran kanssa kohtaamaan. Kun tuo on vanha koulu, jossa on uloskäyntejä virallisesti neljä,  ja sitten vielä pari hätäuloskäyntiä päälle. Kuka tahansa pääsee sisälle rakennukseen mistä ovesta vain, paitsi niistä hätäovista, edes meidän väliovea ei ole lukittu. Tämä päivätoiminta on siis koulun päätyyn tehdyssä siivessä, käytävällä ja väliovella erotettu alkuperäisestä koulusta. Kukaan ei tiedä ketä siellä liikkuu ja koska. Siellä meidän päässä voi vielä jotenkin huomata, mutta vanhan koulun puolella saa liikkua ihan vapaasti. Ei oo tullut mieleenkään, että joku voisi noin vain tulla ja viedä jotain, kun on talossa väkeä. Ei varmaan kellekään muullekaan. Ja vielä tuollaisesta paikasta, missä kellään ei paljoa mitään muutenkaan ole. Se saattoi olla joku ulkomaalaistaustainen, oli kuulemma melko tumma.

Yritän ajatella, että pääsin säikähdyksellä mutta kun se säikähdyskin on joskus liikaa ja on säikähtynyt monta päivää. Vaan onneksi ei tarvitse alkaa uusia mitään kortteja, paitsi sen pankkikortin kerkesin jo sulkea. Tosin eipä se sillä mitään olisi tehnyt, kun salasana on mun päässäni. Onneksi ei oo asiat noin perkeleen huonosti, että pitää toisilta viedä ja varastaa. En tiedä teinkö itsekään asioita niinkuin piti, pelkään tehneeni jotain väärin. Koko ajan pyrkii päälle "entä jos olisin toiminut niin tai noin"- ajattelu, itseään syyttää. Nyt kun muistelen, en huomannut mitään outoa siinä kaapissakaan, että ovi olisi auki tai mitään. Siis enempää auki kuin sen itsekään oisin jättänyt. Mutta ei mulla mitään syytä ollut ottaa sitä poiskaan sieltä kaapista. Hain sieltä kyllä jotain, mutta miksi olisin jättänyt laittamatta sitä laukkua takaisin. Laittoiko se muka ovenkin kiinni niin huomaamatta ja tarkasti...miten ylipäätään voi noin huomaamatta viedä ison repun. Tai eihän se mikään erikoisen iso ole, ihan normaali. Ehkä se otti mun repun ekalla kerralla, piilotti ja tuli toisella kertaa kattomaan löytyiskö jotain lisää.

 Jotenkin kauheaa oli sekin, kun jouduin alttiiksi sille, että ihmiset näkee mun "heikkouden". Sen inhimillisyyden, että järkytyin ja menin vähän tolaltani, vaikka en tiedä näkyikö se kovinkaan paljon. Mulla on sellanen ajatus, että eihän normaalit ihmiset reagoi noin. Että tämäkin on liian pieni asia tolaltaan menemiseen.

Noh, tulikohan tästä nyt tarpeeksi sekava selostus. Ehkä ei nukuta ensi yönä, mutta silti jaksaa, jaksaa vaikka ei oikeastaan niin jaksaisi. Jännittää vähän, miten tämä tästä etenee, vai tapahtuuko tässä mitään tämän kummempaa. Toivottavasti se jää jossain kiinni, ehkä jääkin, jos noin tyhmänrohkeita juttuja tekee. Harmittaa, kun ei ollut oikein kunnon tuntomerkkejä antaa. Lähinnä vaatteista, mutta nekin vaihtuu. Niitä rahoja nyt tuskin saa takaisin. Myönnän, kyllä pelottaa. Kyllä ei ole hyvä ihmisen elää yksin.

Unennäköä ja muutakin sekavaa.

Näin muutama yö sitten tämmöisen unen: olin opiskeluaikojen luokkatovereiden kanssa jollakin opintoretkellä ja samalla ostoksilla ostoskeskuksessa jollain oudolla paikkakunnalla. Bussilla mentiin. Huomasin yhtäkkiä keränneeni mukaani hirveät läjät tavaraa, peittoja ja tyynyjä kahdelle sun muuta. Raahasin niitä liukuportaissa, pääsin alas ja rupesin ajattelemaan, että miten näiden kanssa selviän kotiin asti, ettei tässä mitään järkeä ole ja överiksi meni. Täytyy luopua jostain, niistä suurimmista ostoksista ainakin.

Kaupassa mulla oli sellanen olo, että mulle ei tahallaan kerrottu kaikkea. Reissun aikataulut jaettiin tekstiviestinä, enkä saanut sitä auki.Näin siitä vain eka sanat, ja niissä ei ollut mitään järjen hiventä eikä varsinkaan mitään aikoja. En ollut älynnyt lukea sitä viestiä ennenkuin siellä kaupassa. Tuli sitten hätä, että joko ne kohta lähtee. Sitten olin taas liukuportaissa menossa alas ja kaksi opiskelukaveria meni viereisiä portaita ylös. Koska mulla oli vieläkin ne tavarat, en päässyt ottamaan niitä kiinni ja kysymään niiltä asiaa.

Mitäs tämä uni sitten kertoo? Aika paljonkin.

Olin menossa aina alaspäin niissä portaissa ja molemmilla kerroilla huomasin olevani samassa kohdassa, siellä loppupäässä. Saattaisi kuvastaa sitä, että en tunne pääseväni elämässäni eteenpäin. Ne opiskelukaverit menivät tietenkin ylöspäin ja minä kohti umpikujaa.

Ostaminen. Sitä kai toivoo elämäänsä täytettä. Ne tyynyt ja peitot kahdelle oli varmaan symboli toiveelle uudesta elämästä jonkun toisen kanssa. Noinhan vähän ajattelenkin uudesta parisuhteesta, että miten sen kanssa osaa olla eikä osaakaan. Laittoi uudet peitot ja tyynyt pois epävarmuuksissaan, vaikka olisi niitä kaivannut. Voihan se kyllä kuvastaa sitä edellistäkin suhdetta. Ehkä tuo koko uni kuvastaa tätä matkaa, viimeistä kymmentä vuotta. Että oon eksynyt täällä vieraalla paikkakunnalla enkä oikein pääse pois. En tiedä, mutta tuollasia tulee mieleen.

Epäselvä info reissusta. Koin opiskeluaikoina, että se opettaja ei kohdellut tasapuolisesti kaikkia. Että muutenkin oon jotenkin huonompi ja väärässä paikassa jne. Nykyhetken sekavuus, ristiriidat ja avoimet kysymykset, "tekstiviestit" ei mun elämässä aukea eikä infoa tule.

Mun elämä tiivistettynä.

Torstaina kävin päivätoiminnasta käsin siellä mt-hoitajalla. Sieltä tullessa oli olo, että tahtoisin vain laittaa siihen lattialle makaamaan. Lojua kuin meritähti, raajat levällään. Tahtoisin olla yksin mutten yksinäinen. Itkeä, romahtaa, itkeä ja väsyä ja saada silti mennä toisen viereen nukkumaan. Hoitaa ja hoivata itseäni, tehdä itselleni asioita. Jos kerron tämän jollekin, se alkaa kelaamaan mua ylös enkä jaksa nyt nousta ja olla iloinen toisten mieliksi. Tekisi mieli sanoa, että perkele, kun ette tajua. Ei vain irtoa enää. Pelkään etten selviä talvesta, joulusta. Elämä on ihan hirveää, ottaa päähän, enkä jaksa enää yhtään salata sitä ja esittää jotain muuta kenellekään. Oon kauhean surullinen ihminen.

Torstaina kotiin mennessä menin koulun ohi. Suretti, kun toiset kulkee lastensa kanssa...ei mulla ole, ei ketään. Voiko olla kokonainen nainen, jos ei koe raskautta ja synnytystä? Jos ei koskaan voi pidellä ja rakastaa lasta. Kyllä mua surettaa. En siltikään halua samanlaista lapsuutta kellekään, en halua olla samanlainen äiti mitä itelläni oli. En tunne pystyväni kantamaan vastuuta toisesta riittävän hyvin. En ehkä pysty rakastamaankaan niinkuin pitäisi. Tahtoisin kyllä pystyä.

Eilen illalla oli ollut kuolonkolari tuolla vähän matkan päässä, kaksi miestä kuoli ja mun pääni on varma, että Mies josta ei saisi puhua, oli siinä. Ehkä pelkään turhaan pahinta taas, ahdistuksessani.
 Ihme Murheenkryyni tuokin, vaan enpä poiskaan montakaan hetkeä antaisi. Joitakin kyllä, tai ainakin toivoisin menneen toisin. Olisinpa ite osannut toimia paremmin, fiksummin mutta en ole fiksu vaan kömpelö, äkkipikainen ja ajattelematon.

Päätös päivässä pitää psykiatrin loitolla. Eiku.

Kävin siellä mt-hoitsulla, ja ilmoitin etten enää tule. En tiedä oliko se hyvä päätös mutta mikä tässä olisi. Sanoin, että vointi on laskenut koko ajan kun siellä oon käynyt. Sen se poiki, että nyt pääsen ainakin sitten psykiatrille ja tehdään joku hoitosuunnitelma. Se aika on 18.11. Tässä on nyt vaan kateltu tätä hommaa vähän sinnepäin, ja se uusi terapeuttikin aloittaakin nyt sitten vasta vuodenvaihteen jälkeen. Mulla on vain sellanen ajatus koko asiasta, että en jaksa yhtään. Ajattelin, että vointi huononi sen terapeutin takia, transferenssin ja epävarmuuden jne. Taitaakin olla enempi sitä, että en vain jaksa aloittaa mitään, en halua mutta olisi pakko. Oon kuitenkin kulkenut erinäisissä terapioissa jo varmaankin yhteensä 10 vuotta ellei enemmänkin. Harmittaa silti kun se edellinen loppui, se surettaa. On paljon suruja ja mielipahaa. Olisin toivonut, että saisin käydä asiat siellä polilla oman terapeutin kanssa loppuun.

Eilen sanoin diabeteshoitajalla, että en jaksa, en pysty laihduttamaan enempää, enkä haluakaan. Pelkään ja inhoan sitä, että ihmiset huomaa ja katsoo mua enkä pääse siitä yli ja pelkään ettei mua hyväksytä. Se alkoi sitten kysellä onko nuo mt-palvelut tuttuja. Kerroin kaiken mitä oon siitä ajatellut, että en oo tyytyväinen, oon pettynyt eikä kunnon hoitosuhdetta ole. Se lupasi yrittää puhua, että jos pääsisin sille uuden, tulevan hoitajan sijaiselle puhumaan asiasta. Aivan kuin osaisin sille puhua, vieraalle ihmiselle.

Tahtoisin olla vapaa, elää normaalia elämää. Ehkä en kykene aloittamaan enää yhtään mitään.

Ei niin mistään kotoisin oleva päivitys.

Alkaa olla aika loppuunkaluttu olo. Tahtoisin vain istua tuohon keskelle lattiaa, istua siinä päivän, viikon, kuukauden. Olla yrittämättä mitään. Ihmiset tekisivät ja huolehtisivat asiat ihan itse. Kukaan ei kysyisi tekisitkö sinä, tulisitko, menisitkö. Kuuntelisitko, ymmärtäisitkö, jaksaisitko. En kuuntele, en ymmärrä, en jaksa. Se mt-hoitajakin avautui ja paasasi viimeksi mulle, kuinka huonot tilat hänen mielestään päivätoiminnalla on...ihan kuin se olis mun vikani. Seuraavalla kerralla menen sinne, mutta en jää. Käyn vain kysymässä jatkot ja hyvästi, kiitos tästäkin turhasta. Mulla on itseni kanssa työskentely kesken, en aio lopettaa sitä vielä ja tuo vain sotkee sitä. Ei auta mitään niiden ongelmien kertaaminen, esiinkaivaminen ja palauttaminen mieleen ja sitten kahdeksi-kolmeksi viikoksi kotiin niiden asioiden kanssa. Varsinkaan niiden asioiden, joille ei nyt oo hirveästi edes tehtävissä.

Keskiviikkona sanoin yhelle päivätoiminnan naiselle, että vähän ärsyttää, kun se on koko ajan äänessä. En kai olisi sitä sanonut, vaan kun kysyi oonko suuttunut sille. Aiemmin sille sanoin jo jotain pariinkin kertaan, kun jatkuvasti kailottaa jostain turhasta kovaan ääneen, kuten tupakanpoltosta tai jotain omia henkilökohtaisia juttujaan ja puhuu toisten päälle. Huutelee niille ohjaajille omia asioitaan ihan milloin sattuu. Se kyllä pahoitti mielensä siitä, mutta en jaksa olla hyvä aina. Se saamarin akka kitisi vielä torstainakin, miten ei osaa muka leikata paperia ja ei onnistu ja plaa plaa. Ohjaajat tekee sen puolesta sitten kaiken. Sanoin, että turhaa kitinää tuommonen. Teki mieli lisätä, että keksi edes joku oikea ongelma mistä kitistä, jos ei ole. Vituttaa tuommoset turhat vinkunat.

Keksivät, että pitäisi keksiä joku pikkujoululahja kun naapurikunnan päivätoiminta tulee viettämään pikkujoulua. Että ihan itse tehtäisiin. Lue: minä keksin, suunnittelen. Siihen kyllä pitäisi sitten jonkun muunkin osata, pystyä ja haluta jotain oikeasti tehdäkin. Muutakin, kuin leikata lehtiä ja liimata paperia. Kukaan ei taas muista sitäkään, että ne asiat on mulla katkolla ainakin tämän kuun, nyt kuitenkin pitäisi jo olla suunnittelemassa sitä juhlaa. Eikä sitä tokikaan tehdä siellä yhdessä, vaan minä tekisin sen omalla ajallani yksin. Olkoon minun puolestani vaikka ilman, jos ei yhtään passaa osallistua. Helppohan siinä on ohjaajien keksiä kaikenlaista, kun ei itse tarvitse tehdä mitään, voi tämmöisen pahoinvoivan harteille sälyttää kaiken. Ja se oma joulukin sitten. En jaksa tehdä mitään suunnitelmia, en jaksa ajatella.Kunpa joku hakisi mut jonnekin, jossa ei tarvitse tehdä yhtään mitään eikä liikkua minnekään. Ei edes puhua sanaakaan. Saisi vaan istua sohvalla tai vaikka siinä keskellä lattiaa tekemättä mitään. Veljen tyttökin kastettiin viikko sitten, ei kutsuttu mua sinne. Välikö hällä, ei vitusti kiinnostaisi kyllä ollakaan. Eipä kutsuttu edellistenkään kekkereihin, en edes tiennyt että ne on kastettu niin enpä osannut tuotakaan odottaa. Minähän olisin kaiken pilannut taas läsnäolollani, hullu mikä hullu ja häpeämään olisivat joutuneet. Eipä oo mun tappioni eikä elämäni. Tokihan se lapsi oli 10 pisteen vauva. Niillä on kaikki 10 pistettä, koko helvetin perhe.

Ärsyttää kaikki. En saa tuollakaan päivätoiminnassa olla ja käydä vain itseni takia. Onneksi psykiatri oli keväällä kaukaa viisas, ja kirjoitti valtavan Oxamin-reseptin. Kai se tiesi, mitä on odotettavissa. Sillä pääsen aina joskus irti noista kamalista ajatuksista, ehkä joulunkin yli.

Huomasin, että en halua enää laihtua, en halua olla laiha. Se pelko siitä, ettei mua hyväksytä  hoikempana ja huomion kohteena olemisen pelko on saanut otteen. On liian riskaabelia jatkaa ja sitten kuulla, ettei se ole hyvä ja lihoa takaisin. Kai ootan perheeni hyväksyntää, mutta eihän sitä milloinkaan tule. Inhoan sitä, että ihmiset huomaa ja huomauttaa hoikistumisesta.

Voisipa olla kiva, jos olisi koti jonne voisi soittaa ja sanoa, että on hätä ja paha olla. Mulle sanotaan aina "ei". Ehkä sanon vastaavasti : painukaa vittuun mun elämästäni. Enpä osannut kuvitellakaan, että viha vanhempiani kohtaan olisi näin suuri. :(  Miten paksun verhon takana se on ollut kaikki nämä vuodet. Samalla tuntuu, etten voi elää ilman rakkautta täällä. Se on kaikki mitä tarvitsen, kaiken elämän perusta. Se, että pidetään toisista huolta, puolin ja toisin. Ei minusta oo oikein pidetty huolta, koen, etten oo oikein kellekään ollut oikeasti tärkeä ja rakas. Mummu kyllä yritti, ja pitikin kun olin pienempi. Sitten tuli murrosikä ja ongelmia ja mummukin vanheni ja sairasti. Silloin kun mummu kuoli mutta ei oltu vielä haudattu, kuulin sen puhuvan, se ääni tuli sieltä omasta asunnostaan. Sillä oli oma kaksio saman talon päässä, siitä oli puhkaistu läpikulku meidän puolelle silloin kun sen liikkuminen alkoi olla huonoa. Katsoin olohuoneessa televisiota ja kuulin puhetta. Suljin tv:n, ja se oli ihan selvästi mummun ääni mutta en saanut mitään selvää mitä se sanoi. Puhui aika pitkäänkin, en tajunnut, ehtinyt enkä varmaan uskaltanutkaan mennä lähemmäksi kuulemaan. Sanoma jäi epäselväksi, mutta ajattelen, ettei se varmaan mitään ikävää asiaa ollut. Alakerrassa ei ollut silloin muita, en muista oliko koko talossa. Meillä oli ollut jotain sanaharkkaa joka jäi selvittämättä kun mummun vointi ja muisti alkoi mennä aika äkkiä huonoksi. Niinkuin meidän perheessä muutenkin kaikki jääkin puhumatta, ei osata eikä uskalleta. Ajattelen, että mummu kyllä välitti musta, ehkä vähän enemmän kuin muista ja varmasti sitä loukkasin vaikka en tarkottanut. (Tarkennuksena tähän sanon, että en oo koskaan ollut sillälailla harhainen että kuulisin tai näkisin omiani.)

Paras joulumuisto onkin, kun oli aatto ja joulupukki oli käynyt vähän aikaa sitten. Mummu sitten tuli vielä ja sanoi, että pukilta oli pudonnut paketti pihalle, ja se oli mulle. Paketissa oli keltahiuksinen mollamaija, ja se oli vain mulle. Sitä ei tarvinnut jakaa isosiskon kanssa. Mummu taisi huomata sen mitä muut ei tajunneet, että minäkin tartten jotain, eikä vain elämistä sisarusten varjossa. Huomiota. Se suojeli isältäkin. Mummun luota ei ikinä ajettu pois. Isän ja äidin luota piti aina mennä pois, ainakin kauemmas. Harmittaa, kun sitä nukkea ei enää ole tallessa.

En tarvitse hienoa taloa, puutarhaa, pihaa tai autoa, enkä Nintendo wii:tä. En koruja enkä muotivaatteita. Tarvitsen mieluisan, ei liian raskaan työn, mukavan harrastuksen tai parikin ja ihmisiä joita/ jotka rakastaa. Yksikin riittäisi. Oikean Perheen. Perheen, johon minäkin kuulun, joka ei haluaisi menettää mua enkä minä sitä.

Eilen näin Miehen, josta ei saisi puhua firman auton, kahdestikin pienen ajan sisällä. Siitä ihmisestä ei juuri oo havaintoja ollut kuukausiin ja ihan hyvä kai se oli, etten auton sisälle nähnyt. Tunteet heitti aika montakin volttia eilisen illan. Suretti ja suututti, mustasukkaisuutta ja mitä kaikkea onkaan käynyt mielessä, hyvää ja pahaa. Aamulla olikin ollut taas mielessä se sen tytär, se on jotenkin vaivannut koko ajan. Tajusin, että peilaan sen kautta omaa lapsuuttani. Siitä pidetään huolta, sillä on isä, joka tekee sen kanssa juttuja ja viettää sen kanssa ainakin jonkun verran aikaa. Yrittää. Mulla ei ollut. Ehkä se on jonkinasteista kateutta ja mustasukkaisuutta, se mikä hiertää. Kyllä pelkään kohdata sitä kasvokkain, omia tunteitaan ja reaktioitaan pelkää kai.

Onneksi tämä päivä on kohta ohi, oon itkenyt silmäni turvoksiin. Mutta minä kohtaan vielä nuo kätketyt tunteet, koska ajattelen uskon mulla olevan vielä elämää edessä. Enkä halua jäädä ikuisesti yksin mutta kukaan ei voi mun kanssani olla, jos oon näin ummehtunut, epävakaa ja kesken. Ei oo reilua edes yrittää. Oon kirjottanu tänne monta tekstiä viime päivinä, vaan kaikki on tuntuneet liian typeriltä julkaistaviksi. Tämäkin tuntuu, mutta tämmöistä mulla nyt vaan on.Pitäisi mennä nukkumaan mutta kun en tahtoisi. Sängyssä on nykyään ihan sietämätöntä, kireää ja tukalaa, varsinki se herääminen.

Elokuvissa ja muutakin

Yllätin sunnuntaina itseni lähtemällä elokuviin, kävin katsomassa paljon puhutun Mielensäpahoittajan. Viime käynnistä onkin aikaa. Nauratti ja kosketti, tykkäsin. Lipunmyyjä sanoi, että tuo Mielensäpahoittaja on saanut muitakin sellaisia liikkeelle, jotka ei ole aikoihin elokuvissa käyneet. Samalla reissulla ostin talvitakin, sopivankokoisen sellaisen, kun isoksi on jääneet entiset. Oli pitänyt sellasta ahistusta, että oli pakko lähteä johonkin, ettei tarvitse lattiasta itteään kaapia. Liian huolissaan kai tulevasta on, aika toivottomalle tuntui elämä. Eipä se nytkään hääviä oo, mutta koitan olla ajattelematta oikein mitään tai ketään. Varsinkaan ketään. Se on sentään hyvä, että fyysistä jaksamista on nyt paljon paremmin, saa siitä henkireikiä, tyytyväisyyttä ja tunnetta että jotakin voi.

Siellä elokuvateatterissa huomasin, etten jännittänyt niin paljon mitä ennen. Onkohan sitä tullut oikeasti noin paljon itsevarmemmaksi. Ehkä on astunut vähän "lähemmäs" muita ihmisiä eikä oo enää niin paljon alempana muita, on lupa olla siellä missä on.

Toissayönä näin unta, jossa olin päivätoiminnan ihmisten kanssa J:n luona. Siellä oli olkkarissa kaikenlaista tavaraa levällään, ja makuuhuoneen ovikin irtosi saranoiltaan. Siinä oli kissakin, hyvinvoivana ja pulleana. Sain olla sen kanssa vähän aikaa. Milloinhan tämä lakkaa tulemasta uniin, onko koskaan niin käsitelty loppuun. 1.10 tuli neljä vuotta, kun muutin tähän omilleni. En minä osaa tämän kummemmin tuota käsitellä. Asian pitäisi olla vain "shit happens", mutta ei se mulle oo koskaan ollut sitä. Se oli häpeä, loukkaus, syyllisyyteen jättäminen. En tiedä miten edetä tästä, kun en oikein mitään saa ulos. Näen vaan tuommoisia unia ehkä yhtenä yönä kuukaudessa.

Unelmana olisi, että elämä olisi joskus vielä onnellista. Olisi, löytyisi Koti jossa olisi rakkautta, hyväksymistä ja tyytyväisyyttä. Tällä hetkellä elämä on kuitenkin suoraansanoen paskaa ja on vain odotettava. Entä jos odotankin ihan turhaan ja hukkaan aikani, kun odotan sitä terapeuttia? Onko se sen arvoista, eihän se mitään uutta taida tuoda. Mitään mitä en jo tietäisi, ja asioiden toteaminen uudestaan ei ihan hirveästi auta jos niistä ei pääse yli eikä ympäri. Voihan olla, ettei senkään kanssa yhtään kemiat passaa. Ehkä sekin toteaa lopulta, ettei voi auttaa mitenkään ja heittää mut taas jonnekin.  Tuolla tk:ssa ei ole tehty minun eteeni mitään muuta koko sairastamisaikana, siirrelty vain paikasta toiseen ja hoitajalta toiselle. Silti pitäis koittaa olla luottavainen ja positiivinen. En kertakaikkiaan kykene. Ei mun edes tarvitse, enkä pidä tuotakaan ärsytystä sisälläni enää kauaa. Mun asiat jäi liian kesken, eikä kukaan taida jatkaa niiden käsittelyä. Itsekään en oikein jaksa aloittaa uudestaan. En ymmärrä miten jatkan tästä yhtään mitään.

Ja munhan ei pitänyt miettiä mitään...

Pato purkautui.

Tänään siellä hoitajalla puhuttiin opiskeluista. Sanoin vihaavani ihmisiä, enkä siksi halua mennä opiskelemaan. En halua olla niiden kanssa siellä. Ei se oikein uskonut eikä ymmärtänyt. Pelkään sitä, että työpaikalla tai opiskellessa mulle sanotaan taas, ettei musta ole mihinkään ja kulutan voimani ihan turhaan. Nuokin ihmiset tk:ssa heittelee mua paikasta toiseen, eikä kukaan kuule miten vihainen olen. Miten joudun sen vihaisuuteni nielemään joka päivä. Miten tekisi mieleni lyödä ihmistä. Lyödä sitä poikaa koulussa joka riisti multa kaiken sen elämän. Niitä jotka nauroi ja pilkkasi, niitä jotka käveli ohi. Ihmisiä jotka viesti mulle etten ole riittävän hyvä ja arvokas saadakseni ihmismäistä kohtelua, etten ole yhtään mikään ihminen.

Sanoin miten tyytymätön oon, että en tykkää että mua heitellään edestakaisin ja että onko hyötyä olla siellä, jos kumpikaan meistä ei halua, että olen siellä ja joudun lähteä joka kerta vielä pahoilla mielin pois. Ja että jonkun pitäisi ottaa vastuu tästä hoidosta. Se uusi aloittaa marraskuun alusta työt, psykiatrille pääsisi 18.11. Ärsytti olla siellä, enkä sitä juuri peitellyt. Ahdistuin siitä opiskeluajatuksesta, se on ajatuksena jo aivan hirvittävä ja koin että painostetaan.

Sen käynnin jälkeen nukuin päiväunet, näin unta jossa kahlasin lapsuudenkodin pihaan leikkimökin takaa paksussa, kovakuorisessa lumikinoksessa, lunta oli nivusiin asti. Pääsin ikkunan luokse ja heräsin siihen, kun yritin hakata sitä ikkunaa. Joku katsoi sieltä sisältä, ehkä se oli nuorin veli. Sen jälkeen oonkin lähinnä vain itkenyt sitä miten yksin on jäänyt. Kunpa olisi edes yksi ihminen, jonka luokse minäkin voisin mennä. Ei ole, en löydä. Haluan pois, en pääse. Haluan pitää kissaani vielä sylissä. Oon niin pahoillani että jätin sen. Ne eläimet oli mulle kaikki, enää ei ole mitään. Jotkut puhuu kissoistaan, mitä tempauksia keksivät, minä kuuntelen ja sisällä kirvelee. Tuntuu pahalle kulkea kissanruokaosaston ohi, en voi enää ostaa sille ruokaa, en leluja. Ja miten hirvittävä onkaan padottu toisen ihmisen ikävä.

Näitä asioita on piilottanut itseltään ja padonnut sisäänsä. Pitkään ajattelin, että toivoa on paremmasta ja toivun, vaan ehkä en ihan oikeasti pääsekään tästä enää eteenpäin. Kuvittelin elämällä olevan jotain muutakin annettavaa kuin tämä loputon suo, jossa ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Onko mitään tehtävissäkään.Sitä ajattelee tekevänsä oikein, kunnes tulee joku joka sekoittaa koko pakan omilla ajatuksillaan.