Pato purkautui.

Tänään siellä hoitajalla puhuttiin opiskeluista. Sanoin vihaavani ihmisiä, enkä siksi halua mennä opiskelemaan. En halua olla niiden kanssa siellä. Ei se oikein uskonut eikä ymmärtänyt. Pelkään sitä, että työpaikalla tai opiskellessa mulle sanotaan taas, ettei musta ole mihinkään ja kulutan voimani ihan turhaan. Nuokin ihmiset tk:ssa heittelee mua paikasta toiseen, eikä kukaan kuule miten vihainen olen. Miten joudun sen vihaisuuteni nielemään joka päivä. Miten tekisi mieleni lyödä ihmistä. Lyödä sitä poikaa koulussa joka riisti multa kaiken sen elämän. Niitä jotka nauroi ja pilkkasi, niitä jotka käveli ohi. Ihmisiä jotka viesti mulle etten ole riittävän hyvä ja arvokas saadakseni ihmismäistä kohtelua, etten ole yhtään mikään ihminen.

Sanoin miten tyytymätön oon, että en tykkää että mua heitellään edestakaisin ja että onko hyötyä olla siellä, jos kumpikaan meistä ei halua, että olen siellä ja joudun lähteä joka kerta vielä pahoilla mielin pois. Ja että jonkun pitäisi ottaa vastuu tästä hoidosta. Se uusi aloittaa marraskuun alusta työt, psykiatrille pääsisi 18.11. Ärsytti olla siellä, enkä sitä juuri peitellyt. Ahdistuin siitä opiskeluajatuksesta, se on ajatuksena jo aivan hirvittävä ja koin että painostetaan.

Sen käynnin jälkeen nukuin päiväunet, näin unta jossa kahlasin lapsuudenkodin pihaan leikkimökin takaa paksussa, kovakuorisessa lumikinoksessa, lunta oli nivusiin asti. Pääsin ikkunan luokse ja heräsin siihen, kun yritin hakata sitä ikkunaa. Joku katsoi sieltä sisältä, ehkä se oli nuorin veli. Sen jälkeen oonkin lähinnä vain itkenyt sitä miten yksin on jäänyt. Kunpa olisi edes yksi ihminen, jonka luokse minäkin voisin mennä. Ei ole, en löydä. Haluan pois, en pääse. Haluan pitää kissaani vielä sylissä. Oon niin pahoillani että jätin sen. Ne eläimet oli mulle kaikki, enää ei ole mitään. Jotkut puhuu kissoistaan, mitä tempauksia keksivät, minä kuuntelen ja sisällä kirvelee. Tuntuu pahalle kulkea kissanruokaosaston ohi, en voi enää ostaa sille ruokaa, en leluja. Ja miten hirvittävä onkaan padottu toisen ihmisen ikävä.

Näitä asioita on piilottanut itseltään ja padonnut sisäänsä. Pitkään ajattelin, että toivoa on paremmasta ja toivun, vaan ehkä en ihan oikeasti pääsekään tästä enää eteenpäin. Kuvittelin elämällä olevan jotain muutakin annettavaa kuin tämä loputon suo, jossa ei tiedä mitä pitäisi tehdä. Onko mitään tehtävissäkään.Sitä ajattelee tekevänsä oikein, kunnes tulee joku joka sekoittaa koko pakan omilla ajatuksillaan.