Kylläpä suorastaan pelotti tulla tänne Bloggeriin. Pelkäsin saavani huonoa palautetta ja arvostelua siitä mitä eilisessä bloggauksessa kirjoitin. Eihän se mitään kaunista tekstiä ollut, mutta totta joka sana.
Tänään oli suunnitelmissa mennä kuntosalille, en jaksanut. Kirjoitin ja purin pahaa mieltäni paperille ja nukuin. Pohdin riittämättömyyttäni ihmissuhteissa ja väsymystäni, vointiani pääsemättä mihinkään tulokseen. Tosin mieliala on taas noussut iltaa kohti. En ymmärrä mikä ajoi noin pohjamutiin, enkö osannut taaskaan kuunnella itseäni ja levätä ajoissa. Vai oliko se sitä, että oli liikaa kasaantunut asioita, ei voi kellekään eikä missään sanoa että perkele kun tuokin vituttaa. Pitää vaan hymyillä kaikille. Väsytti joka tapauksessa ja aika toivottomalle tuntui ja tuntuu vähän vieläkin tämä elämä. Tuo diabetesdiagnoosi on ainakin ollut yksi naula arkkuun. Taas yksi asia josta en kellekään puhu. Ei kannata, mitkään mun ongelmat ja murheet ei ole tarpeeksi isoja kenenkään ymmärrettäväksi, kuultavaksi. Ne on vain elämää.
Pitäisi hoitaa itseään, mutta ei tiedä miten se tehdään. Sitä ajatteli, että kun käy terapiassa ym. hoidossa ja työskentelee, tulee terveeksi. Se ei selvästikään riittänyt, ja nyt ei tunnu olevan mitään tehtävissä. Ei ole mitään luottoa tuohon terveyskeskuksen tarjoamaan "hoitoon". Pitäisi ottaa härkää sarvista ja korjata elämänsä mutta ei kykene. Ja tekisikö se musta kuitenkaan yhtään vähemmän masentuneen? Ehkä vähäksi aikaa, kunnes taas huomaa ettei kykene ja pettyy itseensä, kaikkeen. En tunnu kykenevän oikein mihinkään mihin liittyy toisia ihmisiä, en koskaan onnistu. Ja olisiko niinkin, että yritän vääriä asioita ja niiden kautta vääriä ihmisiä? Väärää elämää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti