Pohdiskeluja

Kylläpä suorastaan pelotti tulla tänne Bloggeriin. Pelkäsin saavani huonoa palautetta ja arvostelua siitä mitä eilisessä bloggauksessa kirjoitin. Eihän se mitään kaunista tekstiä ollut, mutta totta joka sana.

Tänään oli suunnitelmissa mennä kuntosalille, en jaksanut. Kirjoitin ja purin pahaa mieltäni paperille ja nukuin. Pohdin riittämättömyyttäni ihmissuhteissa ja väsymystäni, vointiani pääsemättä mihinkään tulokseen. Tosin mieliala on taas noussut iltaa kohti. En ymmärrä mikä ajoi noin pohjamutiin, enkö osannut taaskaan kuunnella itseäni ja levätä ajoissa. Vai oliko se sitä, että oli liikaa kasaantunut asioita, ei voi kellekään eikä missään sanoa että perkele kun tuokin vituttaa. Pitää vaan hymyillä kaikille. Väsytti joka tapauksessa ja aika toivottomalle tuntui ja tuntuu vähän vieläkin tämä elämä. Tuo diabetesdiagnoosi on ainakin ollut yksi naula arkkuun. Taas yksi asia josta en kellekään puhu. Ei kannata, mitkään mun ongelmat ja murheet ei ole tarpeeksi isoja kenenkään ymmärrettäväksi, kuultavaksi. Ne on vain elämää.

Pitäisi hoitaa itseään, mutta ei tiedä miten se tehdään. Sitä ajatteli, että kun käy terapiassa ym. hoidossa ja työskentelee, tulee terveeksi. Se ei selvästikään riittänyt, ja nyt ei tunnu olevan mitään tehtävissä. Ei ole mitään luottoa tuohon terveyskeskuksen tarjoamaan "hoitoon". Pitäisi ottaa härkää sarvista ja korjata elämänsä mutta ei kykene. Ja tekisikö se musta kuitenkaan yhtään vähemmän masentuneen? Ehkä vähäksi aikaa, kunnes taas huomaa ettei kykene ja pettyy itseensä, kaikkeen. En tunnu kykenevän oikein mihinkään mihin liittyy toisia ihmisiä, en koskaan onnistu. Ja olisiko niinkin, että yritän vääriä asioita ja niiden kautta vääriä ihmisiä? Väärää elämää.

Vihasta ja vääryydestä

Mennyt viikko ja oikeastaan edellinenkin, on ollut yllättävän hyvävireinen. Viime viikolla aloin käymään kuntosalilla, tutustumassa noihin selkälaitteisiin. Nyt kun se lähete on voimassa fysioterapiaan, niin saan käydä pari kk ilmaiseksi. Katotaan tulisko tuosta tapa. Kävin myös Oulussa kattomassa dinosauruksia, olihan se jännä näyttely. Vähän tynkä tosin, ootin jotain isompaa. Kävin siellä diabeteshoitajallakin, ja se oli yllättävän positiivinen ja käski jatkaa samaan malliin.Aivan kuin pystyisin, eilenkin meni ties mitä herkkuja ihan surutta.

Viikonloppu onkin sitten mennyt tosi ahdistuneissa ja tukkoisissa merkeissä. Syksyn ja talven (joulun) tulokin ahdistaa ja mietityttää, miten sen taas jaksaa, kun mikään ei ole muuttunut paitsi korkeintaan huonompaan. Minä vihaan tätä sairautta, itseäni, inhoan mittailla sokereita ja käydä siellä vastaanotolla. Olisin voinut välttää tämän kaiken, jos en olisi tämmöinen laiska ja mukavuudenhaluinen asennevammainen. En olisi enää edes masentunut, jos osaisin ajatella toisin asioista ja elämästä. Jos pystyisin näkemään elämän, ihmiset ja maailman parempana, sellaisena miten monet muut sen näkee. Ne jotka jaksaa porskuttaa. Jos pystyisin suhtautumaan ikäviin asioihin järkevästi enkä reagoisi niihin jokaiseen kuten maailmanloppuun. Sitä tuntee edelleen olevansa kamala, sietämätön ihminen. Tästä puhuttiin psykoterapiassa monet monet kerrat, että olisi mun oma ajatus ja itse näen enempi vain niitä todisteita ajatuksen puolesta. On mahdoton uskoa jotain päinvastaista, koska viettää suurimman osan ajastaan yksin eikä kukaan oikein tunnu olevan halukas seuraani. Ne jotka joskus ehkä olisi, tuntuu olevan jotenkin vääriä tai en oikein ymmärrä niiden motiiveja. On vaikea harjoitella ajattelemaan toisin itsekseen ja toisten seurassa lopulta tuntee olevansa riittämätön tai se seura tuntuu väärälle, sellaiselle jossa en välitä ollakaan. En löydä ihmisiä, jotka haluaisi olla kanssani mun itseni takia.

En minä osaa näitä juttuja yhtään. Oon väsynyt ja turhautunut, kun tarpeisiini ei vastata. Liityin yhteen keskustelufoorumiin, ja kyselin siellä yhtä asiaa diabetekseen liittyen ihan asiallisesti muilta. Sain vastaukseksi jotain tyyliin: "käy kirjastossa tai kirjakaupassa ja lue". No kiitos, eikö google kävis? Mieli pahoittuu joka päivä lisää, kun jotain kontaktia yrittää ihmisiin saada niin pieleen menee. Kohta ei ole enää mitään kontaktia keneenkään, ei vain osaa eikä pysty, lannistuu. Jotkut ehottaa lenkille menoa yms,  mutta se jää sitten vaan siihen, aivan kuin sanoisivat lämpimikseen. Enkä minä koskaan sano mitään vaan kiltisti nielen, ymmärrän ettei ne halua seuraani. Kuinkahan kauan jaksaa ymmärtää. Ymmärsin J:täkin yli kolme vuotta,en edes suuttunut vaikka se teki mulle ihan helvetin paskasti eikä edes ymmärrä lopettaa sitä. Aavistelen, että se on tehnyt kissalleni jotain jota se ei voi mulle kertoa. Sen jos on tehnyt niin minä lyön. En tyydy kutsumaan helvetin typeräksi mulkuksi enää. Terapeutti aina sanoi, että pitäisi oppia hillitsemään tunteitaan niin että ne voisi käsitellä rakentavasti. Miten tuollainen käsitellään, kuuntelemalla kun se urpo jotain mumisee miten hänellä on oikeus? Hänellä on aina oikeus, kaikilla on oikeuksia eikä velvollisuuksia, paitsi minulla. Minulla on velvollisuus olla vaiti, koska olen paska ja syypää kaikkeen. Velvollisuus suostua kaikkeen ja olla mielinkielin. Miehellä ei ollut velvollisuuksia huolehtia että tilalla olisi työntekijöitä riittävästi. Oli oikeus odottaa minun tekevän työt sairaanakin. Oli oikeus sanoa että siltikään en ole riittävän ahkera hänelle ja oikeus jättää asiat vielä näin, auki koska hän pääsee eteenpäin.

Oon niellyt ja sietänyt silmitöntä paskaa ja loukkauksia elämäni aikana toisilta ihmisiltä, jopa läheisiltä. Välillä tuntuu, että huvikseen sellaista tehtiin ja sanottiin. Haukuttiin haisevaksi läskiksi, saatanan pitkätukaksi, ja ties miksi. Lopulta oma isä sanoo muuttaessani kotoa, että hyvä kun lähden, ettei se jaksa mua. Äiti sanoo, ettei se aio tulla mun luokseni koskaan. Oon kuullut äidinrakkaudesta sanottavan jotain muutakin, kauniimpaa. Ehkä mulle ei sitä rakkautta ole olemassa, liekö minkäänlaista. Sisko sanoo, että oon sotkenut ja pilannut oman elämäni ja käly sanoi, ettei se halua/jaksa mua, koska itse aiheutan ongelmani ja masennun. Tuolta tekee mieli kysyä, että mikäs sun ongelmas on, tai oikeastaan kaikilta. Tältä kälyltä voisin kysästä, että onko uupumukseen toimiva ratkaisu tehdä lisää lapsia.

Ei minun vihani mene perille kuin nyrkein. Kukaan ei usko sanojani, ne voidaan vaientaa milloin tahansa eikä niissä ole voimaa. Loppuuko tämä väsymys ja turhautumus ikinä, pääsenkö ikinä purkamaan näitä tunteitani. En terapiassa ehtinyt kuin pikkuisen mainita, tai hädin tuskin tajuta olevani vihainen. En uskalla kunnolla olla, eihän vanhemmilleen saa olla vihainen, ei varsinkaan äidille.

Semmonen sunnuntai.

Keväällä ostin uuden pöytäkaluston ja lahjotin vanhan eräälle opiskelijapojalle + jotain aterimia. Tai äitinsä sen sille järjesti, en tavannut koko poikaa enkä sitä äitiäkään sen paremmin tunne. Tämän pojan mummo asuu tuossa vähän matkan päässä, ollaan monesti juteltu kulkiessamme. Kehui ja kiitteli sitten mullekin miten tyytyväinen poika siellä asusti. Oli siitä pitkään hyvä mieli. Tänään tämä mummo pysäytti tuossa kadulla ja kertoi pojan löytyneen sieltä asunnostaan kuolleena kaksi viikkoa sitten. Oli saanut happomyrkytyksen. Se oli ajatellut mulle kertoa, mitä tuolle pojalle kuuluu. Päässä on nyt risteillyt monenlaista ajatusta, luvallista ja luvatonta. Vai onko luvattomia ajatuksia edes olemassa? Typeriä ja turhia ainakin. Mullekin voi sattua jotain eikä kukaan osaisi kaivatakaan vähään aikaan.

Pitäisi korjata välit tuohon omaan perheeseensä, ennenkuin jotain sattuu. Ei hajuakaan miten se tehdään, kun minun on mahdoton enää vain niellä sitä kaikkea selvittämätöntä, puhumatonta mutta mitään asioita ei selvitetä, vaan lakaistaan edelleen maton alle. En voi vain olla kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.

Joulunahan mulle kerrottiin siitä veljen tulevasta perheenlisäyksestä. Siitä ajanvalinnasta johtuen tuli sanottua kaikenlaista kun mieli oli jotenkin pahana sen joulun takia, ja nyt mulle ei kerrota sitten ollenkaan kumpi sieltä tulee, liekö jo tullutkin. En tiedä saanko edes kysyä vai nouseeko siitä joku meteli. Tämmöistä meillä on aina, puhumattomuutta, epäselvyyttä, veristä loukkaantumista, joustamattomuutta ja väärinymmärrystä tahallaan tai vahingossa. Kukaan ei ota vastuuta mistään teoistaan eikä sanomisistaan vaan yrittää sysätä sitä muille. Sanotaan asioita tosi rumastikin, pahoitetaan mieliä, mutta mitään ei sovita. Koskaan ei riidelty ja sitten sovittu. Puuttuu se kokemus, että voit suuttua ja olla hankala joskus, silti rakastettu. Aina sait siitä vain rangaistuksesi. Tämän takia en uskalla suuttua tai ilmaista mitään eriäviä mielipiteitäkään, koska siitä seuraa aina hylkääminen ja kaikki on pilalla, vihataan etkä saa anteeksi.

Minun pitäisi saada olla vihainen, huutaa ja kiehua, kerrankin. Ei auta vaikka kuinka sitä suuttumustani ja patoutunutta vihaa itsekseni puran, kun en saa purettua sitä mikä oikeasti mättää, sitä asian ydintä. Eihän vihainen oikeastaan saa ollakaan, ei varsinkaan omille vanhemmilleen. Olo on jotenkin ummehtunut ja tunkkainen usein ja se näkyy varmaan naamastakin. Jos ihminen tukahduttaa vihansa ja muut negatiiviset tunteensa, pystyykö se olemaan oikein muutakaan, paitsi lamaantunut, tyytymätön ja masentunut?

Paha olo jäi tästä päivästä. Oksettava möykky ja päätä kivistää.

Jump in to river and learn to swim?

Sovin viime torstaina, että menen uudelle terapeutille seuraavan kerran syyskuun alkupuolella. En tiedä oliko viisasta, mutta silloin se tuntui ainakin hyvälle, jopa helpottavalle ratkaisulle. Nyt on lähinnä ahdistanut kuoliaaksi, kun ei tiedä miten selviää. Ei luota omiin siipiinsä. Entinen terapeutti on luvannut laittaa jonkinlaisen tiivistelmän yhteistyöstä tälle uudelle, ehkä se olisi siihen mennessä ehtinyt sen tehdä, kunhan nyt palaa lomalta. Jos siitä jotain apua olisi, jos tuota ylipäätään kiinnostaa edes lukea koko selostusta. Vähän jäi sellainen olo, että ei oikein tiedetä miksi olen siellä, mitä mun kanssani pitäisi tehdä. Enhän minäkään sitä tiedä, olen siellä, koska psyk.poli potki ulos. Psykiatrin lausunnossa sanottiin, että hoitovastuu siirtyy kotikuntaan. Tuntuu että se vastuu on tällä hetkellä vain mulla itelläni. Myönnän, että en ole kovin yhteistyöhaluinen, oikeastaan vituttaa käydä siellä.

Välillä käy mielessä ajatus, että olisi parempi olla kuollut, kun ei tämä tästä miksikään näytä muuttuvan. Pitäisi muuttaa asioita, mutta mistään ei tule otetta ja vaihtoehdot tuntuu kaikki yhtä huonoille. Samat käsittelemättömät, kesken jääneet, kipeät asiat vain kiertää kehää ja jäytää vuodesta toiseen. Ne ei ole edes mitään vanhoja juttuja, vaan ihan viime vuosilta. En osaa purkaa sitä eroa kellekään niin, että pääsisin siitä yli. En tiedä ketään kuka ymmärtäisi ja jaksaisi. Oikeastaan koko viime vuodet on vain yhtä jäsentymätöntä sekasotkua, kysymyksiä vailla vastauksia. En pysty kunnolla tajuamaan mitä tapahtui, aivan kuin olisin vieläkin jonkinasteisessa shokissa. Shokissahan minä sieltä lähdinkin. Kaikkea on vähän raavittu esille mutta mikään ei ole valmiiksi tullut. Niinkuin olisin joku pingispallo, jota on nakeltu sinne ja tänne. Oon helvetin kyllästynyt ja väsynyt olemaan yksin ja tähän elämäntilanteeseen muutenkin. Minäkin haluaisin olla jo jonkun kanssa, mutta nuo edellisen suhteen asiat kummittelee koko ajan. Kaipaisin ehkä jonkinlaista vertaistukea ainakin, jotain paikkaa missä voisin sanoa miten pahalle se tuntuu. On vaikea ylipäätään kohdata näitä tunteita, senkin opettelu jäi kesken. Olisinpa saanut käydä siellä, kunnes olisin ollut valmiimpi lopettamaan, päässyt edes vähän eteenpäin ja jalan johonkin rakoon että olisi jotain mikä kantaisi. Kaipa ne siinä sitten säästävät, kun laitetaan rikkinäinen ihminen tyhjän päälle. Kun hoito loppuu, loppuu toivokin paremmasta. Mitä ihmiselle jää, jos siltä viedään toivo? Ei mitään. Tässä on paljon vääryyttä.

Alan nyt keksimään pakolla jotain positiivista asiaa edes lauseen verran, tuppaa aina menemään nuo pohdinnot aika negatiivisiksi ja synkiksi. Pakkohan elämällä on olla se toinenkin puoli, vaikka piilossa sitten olisikin.

Aamulla kävin pitkällä lenkillä eikä enää huimannut. Illalla löysin mustikoita noin puoli litraa tuosta takametsästä, oon tyytyväinen kun sain lähdettyä. Könytessäni sieltä pöpeliköstä omalle pihalle, naapurista yksi nuorimies oli koiransa kanssa lenkillä ja naureskeltiin sille koiralle, kun se on niin pöhkö, innokas ja utelias kaiken suhteen. Kuuli tietty heti, että joku siellä metsässä mönkii. Se piristi mieltä aika paljonkin, ihmeellisellä tavalla. Helposti imen itseeni toisten huonot vibat mutta helposti näemmä tarttuu se nauru ja ilokin, hymy. Tuollaiset kohtaamiset antaa mulle ainakin jaksamista ja uskoa parempaan, vaikka ne onkin noin pieniä. Hetken aikaa tuntuu taas paremmalle. Siitä kai tietää käyneensä pohjalla, kun oikein mitkään asiat ei ole enää itsestäänselvyyksiä.

Varasin ajan lääkärille perjantaiksi, kyselen niistä sokeriarvoista. Tai lähinnä aion laittaa ne kuntoon vaikka sillä lääkityksellä, en ala enempää asiaa ihmettelemään kun kuormaa on jo muutenkin tarpeeksi. Pelkällä ruokavaliolla ja liikunnalla en onnistu, kun mieliala on huono.

P.S. Se koira on länsigöötanmaanpystykorva. Uros, olisko noin vuoden ikäinen.