Onpa ollut väsyttävä viikko. Ensi viikolla pitäisi tietää, jatkuuko tuo työskentely uuden terapeutin kanssa. Viime käynnin jälkeen putosin jonnekin käsittämättömän syvälle, vihan, itseinhon ja häpeän syövereihin. Mielessä kävi moneen otteeseen, että nyt riittää tämä elämä mulle.En osaa pitää itseäni pinnalla tarpeeksi hyvin, mutta en tuohonkaan vieraaseen ihmiseen tarpeeksi luota. Jättääkö se mut kuitenkin yksin noiden revittyjen haavojen kanssa. Vaikka kampesinhan minä itseni nytkin ylös, aikani ryvettyäni. Mikä ei tapa, se vahvistaa kaiketi kunhan ensin sattuu ihan hitosti. En haluaisi rypeä enkä vajota, haluaisin elää normaalia, tasapainoista elämää.
Puhuttiin vähän kouluajoista, painosta ja vaikka mistä muusta ja joku vanha haava, trauma repesi taas auki. Se, että olen lihava. Se syö itsetuntoa aivan helvetisti ja nyt siihen puututaan joka käänteessä, koska painoa on lähtenyt ja terveys reistaa. Nytkin tuntuu aika toivottomalle ja surulliselle elämä, mutta yritän olla ajattelematta liikoja. Lieneekö se sitten kuitenkin tarpeellista koettaa vielä tuota terapiaa, kun kuitenkin on itse vielä kovin pahasti kesken. Oikea terapeuttini sanoi, että psykoterapian "opit" saattaa tulla toteen vasta pitkänkin ajan päästä.
Eilen illalla menin muka uimaan. No uimarannalla oli liikaa lapsia, liikaa kaikkia. Tunsin itseni niin rumaksi ja lihavaksi ja ajattelin että nauravat kuitenkin mun läskeilleni. Istuin siellä vähän aikaa ja kattelin. Toki siellä oli nuori kaunis pariskunta istuksimassa ja toinen tuli pian pienen lapsen kanssa. En kestänyt olla, lähdin allapäin pois. Koittaako joskus vielä päivä jolloin ei satu enää näin paljon...onko minullakin vielä joskus jotain tuollaista.
Sain ajan diabeteshoitajalle kolmen viikon päähän. "Jutellaan". Olisin nyt kuvitellut, että joku lääkärikin olisi kiinnostunut asiasta, kuten lääkityksistä ym.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti