Valoja.

Oon nyt miettinyt näitä riippuvuuksia aika paljon. En oo koskaan ajatellut olevani mitenkään läheisriippuvainen, mutta nyt huomaan, että olenhan minä. Tiesin, että jotakin riippuvuutta toisesta on, mutta en osannut sitä määrittää. Minähän en ole asunut yksin ennen tätä kuin ehkä puoli vuotta, aina on ollut joku johon "kiinnittyä". Mm. tätä lukiessani tajusin yrittäneeni kovasti ratkoa toisten ongelmia, kantanut liikaa vastuita ja arvaillut muiden toiveita ja haluja. Elänyt toisten elämää. Tai siis oonhan minä nuo tiennyt, mutta kaikki tuo nivoutui nyt tähän. Huomasin kuitenkin myös, miten en tee noita asioita enää niin paljon ja miten oon oppinut kokemaan tunteita tukahduttamisen sijaan. Osaan joskus sanoa ei, tiedän paremmin milloin on aihetta sanoa. Uskallan olla enemmän esilläkin nykyään ja tehdä hiukan rohkeammin ratkaisuja ja päätöksiä. Kai sitä on tullut itsevarmemmaksi. Ja viimeinkin vihaiseksi.

On ollut hyvä ja tarpeellista olla tämä aika yksin, vaikka en minä tästä ole niin osannut nauttia. Oon ollut vähän liian yksin...Pelkään kyllä, että uusi suhde veisi helposti mukanaan ja elämään sitä "väärää" elämää, kun ei tämä oma ole oikein muodostunut miksikään. On vaikea vetää raja toisen elämän ja omansa välille. Lapsuudessa ja nuoruudessa minun elämälläni ei myöskään rajoja ollut eikä kunnioitusta. Ei ollut mitään omaa.

Kiinnostaisi kovasti käydä tätä läpi, mutta kun ei ole terapeuttia kenen kanssa keskustella. :( Tai ketään. Yksin ei uskalla kovin syville vesille lähteä, jos vaikka hukkuu.

Täällä on toinen ajatuksia ja samaistumista herättänyt juttu. Ja täällä yksi.

P.S. Laitoin aamulla uuden kattolampun olohuoneeseen. Piti liittää ihan sokeripalaan, ja onnistuin. Tähän muuttaessani en olisi millään uskaltanut koskeakaan..kun on se sähkövirta..

 

On siinä valokin. Markslöjd:n Avesta on tämä, Anttilasta. Kattokuvun kiristysruuvi oli muovia ja kului ja mureni ruuvatessani, sen saa tuurilla ehkä vielä joskus auki pienellä meisselillä. Hituset vaan rapisi. Johtoa oli varmasti kolme metriä, (?) koitapa survoa sitä sitten tuonne kupuun. Meni se sinne suunnilleen. Keittiöstä hajosi lamppu, ja kuvittelin laittavani olkkarin edellisen lampun sinne. No eihän se käy, kun siinä on se sokeripalakiinnitys ja keittiössä pitäisi olla pistoke. Kyllä en ala vaihtamaan siihen mitään pistokkeita.

 

On mulla uusi läppärikin, mutta siitä sitten joskus, tai sitten ei. Vanha alkoi hajota palasiksi. Ja nojatuolikin ilmestyi yllättäen. 

 

Uusi lehti

Eilen se sitten loppui, psykoterapia. On raskas olo, ja tunteet hetkittäin pinnassa. Liian levoton ja keskittymiskyvytön olo, kaikki on niin levällään ja unet on aika heikot. Sain hienon kortin, psykiatri oli sen itse tehnyt. Sen mukana sain kirjeen, jossa oli rohkaisulauseita tulevaisuutta varten. Terapeutti, psykiatri ja taideterapeutti olivat sen yhdessä tuumin kirjoittaneet. Se oli aikamoinen yllätys, mukava sellainen. Olen kuulemma "päättäväinen tahtonainen". Palaan tuohon kirjeeseen ehkä myöhemmin.

 Paljon jäi sanomatta viimeisellä käynnillä, päässä oli vain yksi hullunmyllytys. Lähinnä vain itketti koko ajan. Sain luvan lähettää vaikka s-postia, jos jotain vielä haluan sanoa siihen lopetukseen liittyen. On niin ihmeellistä, että tuollaisia ihmisiä on. Oon tottunut siihen ajatukseen, ettei apua haluta antaa ja nyt onkin ihminen joka haluaa antaa sitä noin kovasti. En oikein kunnolla tätä vieläkään tajua. Oon myös ajatellut aina, etten ole mikään terapiassakaan, tai että olen vaan joku merkityksetön, lähinnä kivi. Joka tulee sinne, sanoo asiansa, lähtee pois ja unohtuu. Nyt sekin asia on aivan toisin. Oon antanut itsekin jotain enkä vain saa, terapeutti sanoi oppineensa paljon itsekin työskentelymme aikana.  Muistan kun kauan jahkasin enkä uskaltanut kysyä V:ltä the kysymystä. Kerroin sitten terapeutilleni siitä kun viimein uskalsin. Se kertoi seuraavalla käynnillä ajatelleensa asiaa ja jännittäneensä moneen kertaan, kun minäkään en sitä vastausta heti silloin saanut. Siis OMG, miksi joku tekee noin, miksi ketään kiinnostaa ylipäätään mikään minun elämässäni noin paljon. En tiedä osasinko kiittää tarpeeksi tai antaa palautettakaan.

V:stä puheen ollen, sen kanssa oli tuossa ihan kiva kohtaaminen. Moikattiin ja katseet kohtasi ehkä sekunnin.Vähän hymyiltiin. Ei puhuttu sen kummemmin, mutta mulle jäi siitä jotenkin hyvä tuntuma. Rauha ainakin vähäksi aikaa. No sen verran siinä oli, että se puhui puhelimessa ja kuuntelin hetken sitä ääntä...miten joku voi olla niin...tuollainen. Joku joka saa minussa esiin sen naisen, naisellisuuden, mikä on ollut aina piilossa. Joka on antanut aivan hirveästi voimaa vaikka ei ole koskaan minun ollutkaan. Mulle merkitsee paljon jo sekin, että ei katso ohi vaan suoraan silmiin. Että olen nähty. Eihän voi tulla näkyväksi, jos kukaan ei milloinkaan katso kunnolla. Terapiassakin tulin nähdyksi, ei minua kukaan ole aiemmin oikeasti päässyt näkemään eikä ainakaan lapsuudessa kukaan halunnutkaan.

Luin juuri, että tietty pakkomielteisyys toisesta helpottuu turvallisen suhteen alkaessa...entä kun se ei ala? Mitäs sitten tehdään. Mulla tässä on ehkä kyse siitä, että on hankalaa päästää ihmisiä oikeasti lähelle. Pelkään ja uskonkin, etten saa tämän enempää milloinkaan kenenkään kanssa, että kaikki suhteet jää laimeiksi, jos niitä ylipäätään koskaan enää on. Kerrankin oli tilaa tuntea täysillä, koska toinen ei tullut liian lähelle. Riittäisikö tämä sittenkin koko elämäksi? Kun en minä halua enää sellaista latteaa suhdetta, ilman tunteen paloa. Haluan sellaisen, missä tunteet välillä leiskuu, kipinöi ja ollaan elossa. J ei koskaan vastannut siihen kipinöinnin tarpeeseen. Väestöliiton sivulla on lisää aiheesta.

Viime yönä taas suutuin ja raivosin unessa J:lle, läimin sitä ihan fyysisesti.

Torstaina oli jonkinlainen siivouspäivä päivätoiminnassa. Otin tehtäväksi tyhjentää pari hyllykköä kaikenlaisesta romusta ja sain siihen kaverinkin muka. Se oli mukana ehkä viisi minuuttia, ja sitten se löysi radion ja se keskittyminen loppui siihen. Piti laittaa radio soimaan ja jäädä kuuntelemaan sitä. Se jäi tietenkin minulle se loppu pääosin, ja olisi pitänyt sitten ehtiä seuraamaan mitä ne muut tekee. Tongittiin kaappia sekaisin ja sotkettiin uudestaan, vaikka sanoin ettei niitä kaappeja nyt tarvitse alkaa siivoamaan.  Ei kuunneltu. Kolme ihmistä perkasi jotain lehtikasaa eikä se kasa siitä juuri miksikään muuttunut, sinne se pino jäi pöydälle. Teki mieli sanoa että menkää vaikka kotiinne.  Ja kun en ehtinyt joka paikkaan tietenkään, niin sinne roskiin taisi mennä yhtä sun toista, mitä olin jemmannut. Kaikki haluaa tehdä miten huvittaa siellä, ei kuunneltu neuvoja ja kyseenalaistettiin sekin vähä mitä kuunneltiin, vaikka mulle annettiin jonkinlainen määräysvalta ja lupa päättää mitä säilytetään ja mitä ei. Silti ravattiin kysymässä ohjaajalta vähän väliä asioita ja sotkemassa kuvioita. Tuntuu niin turhalle monesti ja sanaharkkaahaan siitä sitten tuli, kun en kyennyt jokaisen tekemiseen keskittymään ja oma työkin oli kesken. Kun enhän minäkään mikään kone ole, vain kuntoutuja siinä missä muutkin ja minäkin väsyn.

Olin tehnyt malliksi jotain töitä, sitä askartelutuokiota varten. Multa sitten alettiin kysellä, että laitetaanko ne ROSKIIN. Se kyllä tuntui vähän kurjalle. Muutenkin tuntui että se mitä olin siellä aiemmin järjestellyt, ei merkinnyt mitään. Tuntuu ettei sitä vaivannäköäni siellä paljoa yleensäkään arvosteta. Oli tarkoitus koristella painamalla kangaskasseja, tähän tyyliin ja kaikki tyssäsi nyt siihen, että on tasan kahta kangasväriä eikä kukaan saa hankittua lisää, kun täällä ei ole sellaisia kauppoja. Ennen haettiin Tiimarista 60 kilometrin päästä, mutta Tiimarin kohtalo oli mikä oli. Netistä ei voi tilata, kun laskutus on kuulemma niin hankalaa. Eli vaihtoehdot on aikalailla nolla, kun en minäkään voi kangasväriksi muuttua. Värit on vaaleanpunertava ja vaaleansininen, eikä ne kyllä ihan lehdistä käy. Minusta. Siellä on kyllä askartelumaaleja, tai taulumaaleja ne kai ennemminkin on. Kai niiden on sitten kelvattava, mutta minä en takaa että toimii ja pysyy.

Edelleen punnitsen, jatkanko tuota ohjaustakaan, jotenkin se syö miestä. Koen, etten saa tarpeeksi tukea siihen. Yksi toinen nainen on samalla systeemillä siellä keittiössä, ja sen kanssa pidetään vaikka minkälaisia palavereja ja seistään vaikka vieressä neuvomassa jos on tarve. Minä saan suunnitella yksin kaiken ja sitten ollaan roskiinkin heittämässä asioita. Ja kun ne materiaalit tuntuu olevan noin kortilla. Kaikki tuo laskee motivaatiota ja tuntuu alisuoritumiselta. Ja se joidenkin asiakkaiden välinpitämättömyys, ei edes yritetä tehdä miten ohjeistetaan eikä tosissaan vaan vähän sinnepäin. Miten minäkään jaksan olla innostunut? Ja se, että 14 hengen ryhmä on liikaa. Ehkä lopetan? Tuosta ryhmäkoosta oon sanonut ja yhden kerran sain pienemmän ryhmän. Jos tuo kangaspainanta joskus tulee, en kyllä suostu ottamaan mitään 15 hengen ryhmää siihen. Miksi minun pitäisi pystyä johonkin, mikä on hankalaa terveillekin? Olen taas liian kiltti ja tulen poljetuksi. Pelkään, että minut ajetaan pois jos alan jostakin sanomaan, tyyliin ota tai jätä. Entäs jos ajattelisi, että ottakaa tai jättäkää itse. En minä tuota toimintaa välttämättä tarvitse. Mutta haluan harkita kunnolla. Nythän sitä ei ole ollut kesäkuussa eikä ole heinäkuussakaan, sanoin että nyt en jaksa. Tuli väsymystä, sitä diabetesstressiä, terapianloppumishässäkkää ja lopulta tuo huimaus.Voin ihan oikeasti tätä miettiä tässä. Terapian loppuminenhan se isoin energiasyöppö oli, ja se, ettei pysynyt pystyssä.

Uusi lehti kääntyy, ja se on pelottavan tyhjä. Mutta se ei ole enää musta eikä harmaakaan, vaan aivan valkea. Pelkään ettei se pysy valkeana, vaan joku sotkee sen liian täyteen omilla käsityksillään, ennenkuin itse ehdin mitään saada aikaan eikä minun toiveeni ja haaveeni mahdu siihen.

Jotka tulevat suorinta tietä, saapuvat tyhjin taskuin.

Jotka ovat kolunneet kaikki polut, tulevat säihkyvin silmin

polvet ruvella, outoja hedelmiä hauraassa säkissään.

Niin se ystäväni on, niin se on, että eksymättä et löydä perille.

 

Tommy Tabermann

 

 

Tuolle juuri tuntuu nyt. Että on kömmitty, outoja hedelmiä hauraassa säkissä, varmaan polvetkin ruvella, tukka pystyssä ja takussa.

Tulipas taas tätä tekstiä, kun pääsin vauhtiin. Kirjoitan asioista paremmin kuin puhun, varsinkin tunteista. Eipä näitä kukaan kyllä kuuntelisikaan. Ymmärsiköhän tästä kirjavasta selostuksesta lopulta yhtään mitään...

Yökukuntaa

Tänään, tai siis eilen, oli toiseksi viimeinen terapiakerta. Päässä vilisee kaikenlaista ja olo on levoton. Taitaa väsyttääkin vähän liikaa, eikä tietenkään nyt nukuta, kun aamulla olisi herättävä tiettyyn aikaan. Jossakin kirjoituksessa viime päivinä kirjoitin siitä, miten on ollut paha mieli kolmekymmentä  vuotta ja miten se ei koskaan merkinnyt oikein mitään kellekään. Tai sitten kirjoitin siitä, mutta pyyhin pois. No kuitenkin, pohdin tänään sitä, miksi se on ollut paha ja surullinen niin kauan. Suurin syy, ellei jopa ainoa, on se, että on aina tuntenut jäävänsä jostain paitsi. Pienenä, alle kouluikäisenähän sitä ei osannut paljoa kaivata ja oli aika onnellinen kai. Mutta sitten alkoi koulu ja koululaisen vastuut. Pelotti mennä sinne aivan kamalasti mutta sitä ei otettu vakavasti. Sinne oli vain mentävä ja oltava kuten muutkin. Enhän minä koskaan osannut olla. Olin arka ja epävarma eikä koskaan tuettu riittävästi. Nyt vanhempana oon ajatellut, että olinkohan oikeastaan edes koulukypsä. Yleensäkin koen olleeni aina jotenkin "hidas" tai tullut vähän jälkijunassa muita ikätovereita.

 

Jotenkin se lapsuus oli sellaista holtitonta, ei ollut selviä rajoja. Sai olla miten parhaiten taisi, kunhan ei aiheuttanut vanhemmille kiusallisia tilanteita tai tunteita etkä kapinoinut sanallakaan. Aivan kuin minä siihen oisin kyennyt, tuittupää kun olin. Ei opetettu huolehtimaan itsestään tai asioista ylipäätään tai omista tarpeistaan. Huomiota ei saanut, isosisko ja pikkuveli varasti kaiken. Paitsi suuttumalla ja siitäkin sai rangaistuksen. Veljeä sukulaiset kehui mullekin, miten mukava poika se on. Minä tietenkin kiltisti hymyilin ja ajattelin: entäs minä? Oonko minä mikään. Ystäviä ei ollut eikä tunnetta hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisesta. Heikosti lohtua, turvaa ja ymmärrystä. Mummo yritti sentään, mitenhän pahassa jamassa olisin ilman sitä.

 

Katsoin tässä joku aika sitten Puhtaat valkeat lakanat-sarjaa dvd:ltä, ja samaistuin siihen Heikkiin. Millaista on elää sisarusten varjossa. Aina on tuntunut, että jompikumpi noista kahdesta (meitä on vielä 3 nuorempaa sisarusta) varastaa sen huomion. Oon ajat sitten lakannut odottamasta mitään, mikään suoritus ei minulta yllä tarpeeksi korkealle, tai että voisin jotain pyytää itselleni. Ettei minua oikeastaan edes ole. Ehkä oon joku utuinen haamu. Ja sisimmässäni aina yksinäinen, jotenkin tyhjä. Liian erilainen ja outo.
 

Tämän takia olen surullinen ja masentunut.

 

Joskus mietin (katkerasti), että jos joskus menen vaikka naimisiin tms. isompaa tapahtuu, en kerro sukulaisille ollenkaan. Joku senkin päivän multa varastaisi.

Olisko jo aika alkaa olla iloinen?

 

 

 

 

Kantapään kautta.

Tiistaina pitäisi mennä siihen sokerirasitukseen. Nyt kyllä mietityttää, että pitäisikö tuota siirtää, kun on alkanut huimata. Eilen ihan normilenkillä alkoi huimata niin, että piti käydä yheltä tutulta pyytämässä kyyti kotiin. On tätä kyllä ollut pitkin kevättä, että on loppumatkasta huipannut ohimenevästi. Nyt on huipannut ja ollut hutera olo koko eilisen päivän ja tämän aamun, tosin ei niin paljon mitä siellä lenkillä. Verenpaine on laskenut kyllä, viime mittauksessa verenpaine oli melko matala, yläpaine oli 111 (aiemmin ollut 130-140), että veikkaanpa tämän olevan sitä nyt sitten. En oo tainnut juodakaan riittävästi, nyt helteillä ja syömisetkin on olleet kitsaammat ja liikuntaa ollut enemmän. Ei enää suuta kuivaa, niin ei sitten hoksaa juodakaan niin automaattisesti. Eilen kävin terapiassa ja ravasin tuolla kylillä..eikun siis perjantaina tietenkin, taisin vähän kuivahtaa. Kantapään kautta näemmä pitää kaikki oppi mennä. Koitan nyt syödä vähän paremmin, suolaisemmin ja juoda.  Pitää aamulla katsoa mikä on tilanne ja ehkä käväistä tk:ssa.

Päivätoiminnassa mitattiin paastosokeri torstaina, oli 6,5. Parempi kuin viimeksi, mutta eihän tuokaan hyvä ole. Jännittää kyllä mennä siihen kokeeseen, vaikka se tulos nyt on jo aika selvä. Ei sieltä mitään puhtaita papereita tule. Eniten siinä jännittää se itse testaus, tai miten huonoa oloa siitä on luvassa. Pyörtyykö sinne tai jtn. Pystyykö juomaan sitä litkua edes.

Painoa on lähtenyt 6 kiloa ja vyötäröltä 5 cm. En uskonut että pystyn edes tähän, en usko vieläkään. On ollut aika ahdistunut olo, kun terapiassa oli kaksi viikkoa taukoa, enkä ole voinut syödä itseäni turraksi. Tässä on edessä kovat ajat, kun terapiaa on jäljellä kaksi kertaa. Miten sitä selviää kaikista näistä haasteista? Tuntuu etten kauheasti saa tukea asioihin, en ainakaan tarpeeksi. Kunpa olisi sellaiset vanhemmat, perhe, jolle voisi kertoa asioitaan, joille kannattaisi kertoa ja ne jopa merkitsisivät jotain. Ettei niitä enää tehtäisi näkymättömiksi ja merkityksettömiksi  puhumattomuudella, reagoimattomuudella tai käännettäisi omaksi syyksi ja viaksi. Mutta nämä mulla vain on enkä voi vaihtaa. En vain tiedä, mitä heillä tekisin koska mulle ei anneta mitään. Minä oon vain se kiltti, joka antaa toisille, eikä saa itse tarpeeksi mitään. Ei osaa vaatia.

Vinksinvonksin

...ja heikunkeikun. On ollut jo jonkin aikaa sellainen kutina, että joku tässä elämässä ei nyt oikein täsmää. Ärsyttää ja hermostuttaa. Niin kuin multa salattaisiin jotain, tai ei pelattaisi ihan reilua peliä. Ajattelin sen liittyvän tuohon mieheen, että asiassa olisi ehkä vielä jotain, mitä minun tulisi tietää. Mutta en tiedä. Ehkä salaan itse itseltäni sitä jotain. Joku tässä nyt on kuitenkin jotenkin liikaa vinksallaan.

Kirjoitin tämän tähän lähinnä siksi, että en sivuuttaisi tätä. Luultavasti palaan asiaan, kunhan tiedän mistä on kyse. En tiedä onko tämä jotain herkkävaistoisuutta vai jotain ihan muuta. Aika näyttäköön.