Blaahh.

Torstaina päivätoiminnassa tehtiin sitä unelmakarttaa. Menipä hyvin...puolet ei tainnut tajuta koko ideaa. Hiukan sellanen olo että turhaanpa minä tässä mitään kehittelen teille.  Yksikin leikkasi lehdestä 5 kuvaa samasta aiheesta eikä ollut vaivautunut edes miettimään sen syvemmin koko homman ideaa. Toinen leikkeli mitä sattuu kuvia, käyttivät siihen ehkä viisitoista minuuttia. Sanoin jo siinä, että ette te kyllä paljoa viitsi yrittää, tympäisi. Sittenhän mulle tiuskastiin että onhan tässä jo vaikka mitä. No on joo, mutta ei sitä mitä pitäisi, ajattelin, vaan en sanonu mitään. Sittenhän se alkoi, se joutavien höpötys kun ei ollut tekemistä ja kun varsinaisia ohjaajia ei ollut paikalla, niin tämä yksi nuori mies kävi ehottamassa toiselle, että laittaa siihen pi*lun kuvan, siihen karttaansa. Huokaus. Sanoin siinä sitten ohimennen, että toivottavasti kuulin tuon väärin..

Jäi aika paha mieli tuosta, en tiedä onko oikeasti syytä. Sellainen olo, että yhtään ei arvosteta eikä kunnioiteta mua eikä muitakaan eikä vaivannäköäni eikä sitä, että toisilla olisi työrauha. Niillä jotka haluaa tehdä.  Samanlainen tunne kuin V:n kanssa aikoinaan, en silloinkaan ollut sen arvoinen että olisi antanut kunnollisen vastauksen.

Mutta kyllä siellä nyt joku onnistuikin, tai ei ainakaan valittanut ja eräskin kehui, että kivoja juttuja oon keksinyt. Varsinkin tämä unelmakartta oli kuulemma mielenkiintoinen, ja näytti sitä sitten vielä jälkeenpäinkin mulle.

Minä tahtoisin jakaa toisille tuota samaa hyvää mitä itse saan käsillä tekemisestä. Hiukan epäkiitollinen yleisö on tuollaiset joita ei kiinnosta eivätkä viitsi. Haukkuvat joutaviksi ja turhiksi niitä tekemisiä siellä.

Suututtaa.

Kuulin viime viikolla että se työtoimintapaikkani vastuuhenkilön sijainen on ollut töissä jo ainaki pari viikkoa. Ei kukaan kertonut mulle, enkä ole edes yllättynyt. Arvasinhan minä. Perjantaina viime viikolla kävin psykiatrilla, ja se totesi kanssa, ettei tuota toimintaa kannata jatkaakaan. Oon sanoinkuvaamattoman pettynyt noihin ihmisiin. Miten vaikeaa olisi ollut jonkun soittaa mulle? En minä olisi halunnut jatkaakaan, mutta silti voisi kohdella kuten ihmistä. Onko minun osuuteni tässä soitella ja juosta kyselemässä asioita loppuun asti, tuolta ei olla tultu vastaan askeleenkaan vertaa koko aikana. Juoksuttavat valmiiksi väsynyttä, jumalauta. Tuollainen paikka vielä mainostaa itseään sillä, että kuntoutujia tuetaan jne. vaikka on ihan sama onko se kuntoutuja siellä vai ei. Ketään ei sen asia kiinnosta, kukaan ei ole siellä kuntoutujia varten. Minusta tämä on niin väärin, että tekisi mieleni valittaa tästä jonnekin. En tiedä minne. Niin käsittämätöntä pelleilyä alusta loppuun, mutta kukapa tätä asiaa ajaa.

Se työpajan ohjaajan paikkakaan ei ole haussa enää, oli näennäisesti pari kk syksyllä. Sekään asia ei vissiin kiinnosta ketään eikä kuulu kellekään. Sielläpä olisin sitten odotellut jotain mitä ei tule. Varmaan iäisyyden, jos en osaisi kuunnella itseäni näin hyvin nykyään ja luottaa omiin tuntemuksiini. Pahinta tuolla oli se arvottomuuden tai vähäpätöisyyden tunne. Että et ole mikään, olet yhdentekevä, jokseenkin tarpeeton. Juuri päinvastaista mitä tarvitsisin. Miten sitä yritti taas uskoa parempaan, aina yhtä sinisilmäinen typerys ja pettyy joka kerta.

Terapeutti on ollut kuukauden poissa töistä, ja eilen soitteli kun ei  mua näy siellä vakioaikaan..noo mistäs minä tiesin olla paikalla, kun en tiennyt onko kyseinen henkilö töissä vai saikulla. Psykiatrin kanssa sovittiin, että jompikumpi, joko terapeutti tai hän itse soittaa perjantaina, eli eilen. Terapeutti soittaa jos on palannut töihin. Hyvin meni tuokin viesti perille. Terapia tuntuu lähinnä kuin roikkuisi löysässä hirressä, ei kiinnosta yhtään.

Let's pretend I give a fuck.