O' christmas tree

Nätti pikkunen se on. :)

 

 

 

 Pallot on ostettu kirppikseltä ja tontut tehty itse, joskus vuonna käpy. Kaikkea oli just sopivasti. Rajasin tuota alinta kuvaa, enkä saanutkaan sitä samankokoiseksi kuin muut..se olkoon nyt iso.

Ihmettelyä

Jouluaatto meni yllättävän mukavasti.  Kävin aamusta taas hakemassa vauhtia kävelylenkiltä, kokkailin vähän ja lämmitin saunan. Olikin ihan kunnon pakkanen. En tiedä lukemaa, mutta pitkälti yli 20 astetta varmasti. Saunoin, ja kuvittelin, että ehdin sieltä pois ennen joulurauhan julistusta, kun en yleensäkään kauaa siellä viihdy. Se kiireettömyys, tuumailu ja vaan istuminen siellä alkoikin tuntua niin tarpeelliselta ja tervetulleelta, että kävin katsomassa joulurauhan julistuksen ja menin vielä takaisin löylyttelemään. Sitä julistusta ootellessa oli niin mukava olo, lenkki rentoutti ja vielä se saunakin. Ajattelin, miten monesti on ajatellut kuolemaa, ja silti istuu tässä. Ei oo kuollut ja viettää joulua oikeasti ensimmäistä kertaa vuosiin. En ollut oikein varma, saako olla niin mukava ja vähän onnellinenkin olo. Joulukuusestakin tuli kaunis, teen siitä ihan oman postauksen, kun kuvia otin niin innokkaasti. Olishan tuo voinut isompikin olla kyllä...

Törmäsin vielä happihyppelyllä käydessä joulupukkiin. Se tuli ensin vastaan ja istui myöhemmin autossaan tien laidassa, kun kävelin siitä ohi. Avasi ikkunan ja toivotti hyvää joulua. En yhtään tunnistanut, kuka parran takana oli, ei varmaan ollut täkäläisiä. Sen jälkeen totesin, että tässä on kaikki, mitä pitää ollakin. Tai ainakin melkein. Ajattelinkin, että kyllähän nyt pukki vielä pitäisi nähdä ja siinähän se oli.

Ajattelin, että ei tässä ihan näin yksin varmaan tarvitsisi olla, mutta toisaalta mietin, että eipähän kukaan häiritse. Saa tehdä ihan omaan tahtiin juttuja, eikä tarvitse jaksaa kuunnella ketään eikä mitään. Ei tarvitse ajatella ja kantaa harteillaan kenenkään asioita.

Illemmalla alkoikin jo tulla jonkinlainen väsymys ja pikkusen huonot ajatukset, tutut huolet ja levottomuus alkoi vallata. Oikeastaan ne alkoi jo siellä happihyppelyllä, kun joissakin taloissa oli niin paljon autoja pihassa. Tuli syyllinen olo, huono tytär oon. Se miesasiakin vaivaa päätä taas aivan hirveästi, en käsitä miten se voi olla näin kierossa. On kuin olisi tarjolla jotain epämääräisen näköistä suunnikasta neliön muotoiseen reikään enkä saa sovitettua, sulautettua tuota asiaa elämääni sillälailla, ettei se häiritsisi eikä vaivaisi. Yritän olla ajattelematta asiaa tai mitään muitakaan asioita, etten tuntisi sitä surua ja kiukkua mikä kytee. Yhtään joululaulua en oo kyennyt kuuntelemaan, ne herättää niin paljon tunteita ja muistoja.

Nyt joulupäivänä nukuin myöhään, istuin hiljaa kun kerrankin saa vaan olla ja riittää, kun hengittää. Ei sellaisia jouluja oo mun elämässäni ollut, aivan kuin olisi aina vähintään paennut jotain. Ehkä vietän koko loppuvuoden näin, että hengittäminen riittää. Sytyttelin pihalle kynttilöitä ja mielessä kyllä kävi taas, että kunpa joku tulisi mukaan, tekisi asioita koska haluaa tehdä niitä ja olla mun kanssani. Tämä on asia, jota kaipaan varmasti lopun ikääni. En saa tuollaista, nyt ollaan aikuisia, eikä kukaan tee noin eikä enää saa odottaakaan sitä. Ei sitä aikaa kenelläkään nyt mulle oo, ei ollut lapsenakaan.

Oon vähän ihmeissäni, kun  tästä joulusta tuli näin hyvä, että tuntuikin joululle. Pelkäsin ja ahdisti niin kovasti etukäteen. Jotenkin en arvannut pystyväni järjestämään tätä tämmöiseksi. Vähän vaikutti varmaan tuo talvinen sääkin.

Tässä kuvia aattoaamulta. En malttanut olla kuvaamatta, vaikka oli kuinka kylmä.

 

Tähti tähdistä kirkkain.

 

 

 "Joulu on sitä että uskaltautuu pieneksi, niin pieneksi että on melkein kuin lapsi, ihmettelee ja on kiitollinen siitä mikä on nyt." -Tommy Hellsten
 

 

Tunnelmantuojia ja tunnelmia

Nytpä se joulu on sitten ihan käsillä. Ihmettelen, miten paljon oon saanut asioita aikaan. Kävin tänään aamusta heti kaupassa, yhdeksän jälkeen jo. Tiesin, että kymmenen aikaan iskee mummoruuhka. Selvisin justiinsa kassalta, kun ekat mummot pamahti sisään. Sen jälkeen lykkäsin lantunpalaset kiehumaan ja siivosin loput kämpästä. Kyllä tämä vähän joululta alkaa tuntua. Luntakin on ja pakkasta. On ollut yllättäen ihan mukava, kun on ollut touhua, joku syy tehdä asioita. En oo yhtään niin pahalla mielellä ollut tänään, mitä vähän pelkäsin.

Huomasin, etten siivotessani pyri enää läheskään täydellisyyteen. Pystyn jättämään tavaroita pikkusen hujan hajan ja teen niin jopa ihan tarkoituksella. Eri asia olisi varmaan, jos asuisin tai ylipäätään olisin jonkun kanssa...uskaltaisiko jättää niin epätäydelliseksi, kun ajattelee, ettei kelpaa.

 

          

Kaikenlaista, sillisalaattia. Uutta ja vanhaa.  Silittämätön joululiina. Valosydämen johto roikkuu rumasti, mutta enpä jaksa alkaa sitä minnekään piilottelemaan. Antaa roikkua. Tämä asunto on aika karu yleensäottaen, niin en viitsi kauheasti sitä kuvata ja esitellä. Huonekalutkin vähän sitä ja tätä vieläkin... Tuo "piparitalo" hajosi viime jouluna ja liimasin, tänään liimasin uudestaan, kun tippui ja hajosi vielä enemmän. Siitä puuttuu yksi ikkuna kokonaan ja jotain pikkupalasia. Samalla särkyi yksi mummon perintöä oleva vanha kynttiläkippo :(. Toki astuin lasinpalaan sitten ja sotkin vastapestyt lattiat...kurotin yläkaapista tuota koristelaatikkoa vähän huolimattomasti, niin meni koko laatikko nurin. Tuommosina hetkinä käy mielessä, että kunpa ei eläisi yksin. Jos jotain sattuu. Joku antais vaikka laastaria tms., eikä tarttisi ravata ympäri kämppää vuotavan haavan kanssa. Tämmösiä pikkujuttuja. Ja toki voi isompaakin sattua...

Huomenna paistan sen lanttulaatikon ja suunnittelin tekeväni sienisalaatin viime syksyn rouskuista. Laitan kuusen ja siinäpä se sitten hyvin pitkälti on. Ehkä käyn ulkona kameran kanssa, ehkä saunon. Ehkä en. Kattoo nyt, mitkä fiilikset on, ehkä luen kirjaa. Saunominen yksin on aika tylsää kyllä..oikeastaan kaikki muukin. Touhutessa ei niin ehdi ajatella asiaa, näin illan tullen on aikaa miettiä. 

Ihmiset varmasti kummastelee, miksi joku jää yksin jouluksi. Mulla vaan on hirveä halu kasvaa ja tulla "paremmaksi" ihmiseksi, siitä kai tässä pohjimmiltaan on kyse. Siitä, että en halua elää yksin loppuelämääni ja koen, ettei tämmöisenä pysty olemaan kenenkään kanssa. On tarve tulla vahvemmaksi eikä olla niin riippuvainen muista. Halu olla tyytyväinen itseensä ja onnellinen, ottaa selvää mistä itse tykkää ja mistä ei. Mulla on noita tuttuja ja sukulaisiakin, jotka eivät koskaan oo eläneet kunnolla yksin. Ei ne ymmärrä sitä, että miten joku voi elää näin, ettei edes etsi miestä itselleen. Mutta katuisin ja katkeroituisin suuresti, jos en omaa elämääni elä yhtään, vaan aina toisten elämiä. Toisia varten. Onhan tämä mun elämääni, tämmöinen oma joulu. Mut on kasvatettu siihen, toisia varten olemiseen ja kiltisti hiljaa palvelemiseen, kun eihän tytöillä muuta virkaa eikä arvoa oo ollut. Ei ne mitään tarvinnutkaan, se arvo on suorituksissa. Tässä on mulla jatkuva jaakobinpaini menossa, kun en halua olla sellainen mutta en oikein osaa olla muutakaan. Haluaisin ihmissuhteissa, varsinkin parisuhteessa, olla tasavertainen, vapaa enkä mikään palvelija. Haluaisin olla myös vastaanottaja asioille, eikä se, joka vain antaa muille. Se saa katkeraksi, kun jää niin usein paitsi jostain eikä osaa ottaa vastaankaan asioita.

Hiukan jännittynyt olo tällä hetkellä.

Ei mee niinkuin strömsössä...no joskus menee.

Aamulla heräsin jo viiden aikaan ja sain unta uudestaan vasta kahdeksan kieppeissä. Kauhean huolestunut ja stressaantunut olo... Olin suunnitellut päivätoimintaa, mutta enhän sitten jaksanut lähteä. Univelkaa en tuon takia ota sekuntiakaan. Kun viimeinkin heräsin, huomasin ettei vessanpöntössä toimi pieni huuhtelu ja isokin heikosti. Meillä kun pitäisi tehdä nykyään netin kautta vikailmoitukset, niin menin sitten hermostuneena koneelle ja lattialle oli pudonnut käsityökorista neulatyyny, ylösalaisin. Tietenkin astuin sen päälle ja neulanpää upposi kantapään sivuun aika makeasti.  Selvisin kuitenkin sinne päivätoimintaan kahdeksitoista ja siellä laulettiin taas kerran joululauluja...minä kun en siitä välitä enkä osallistu, niin kuuntelin vain ja neuloin. Oon kovettanut itseni niin ettei ne missään tunnu enää. Neule tuli siihen vaiheeseen, etten voinut jatkaa niin hain lukemista eli lehtiä. Siihen sanottiin, että on uusi sääntö, siellä "tuvassa" ei saa enää lukea, pitää mennä muualle lukemaan. No minä menin järjestelemään askarteluhuonetta ja juteltiin yhen naisen kanssa sitten lopun aikaa, sen mitä niitä lauluja piisasi. Sen jälkeen vaan istuttiin ja odotettiin päiväkahveja. Päiväkahvilla muut söi aamulla leivottua jouluhalkoa.

Jotenkin jäi paha mieli. Itseeni otin, en tiedä mihin se osui. Tuli vähän sellainen olo, että menepä pois. Menenhän toki, kuntoudun siellä eri huoneessa yksin istuessani, kun te teette asioita. Kun sinne kuitenkin menee lähinnä vain siksi, että tapaa muita ihmisiä, saisi olla ja puhua jonkun kanssa mutta tuntuu, että ulkopuolelle jää. Ettei voida antaa edes sitä. Ei mulle, se kaikki on muita varten. Niitä jotka on käyneet jo vuosia. No nirsohan minä oon, kun ei kelpaa sama toiminta mitä muille. Hetken oli ajatus, että lähenpä sitten kotiin jos tuollaseksi ruvetaan. Piruuttani olin loppuun asti.

Kun ilmoitin siitä vessanpönttöviasta, huomasin kunnan sivuilla olevan taas haun päällä psykiatrisen sairaanhoitajan paikkaan. Lieneekö se uusi perunut vai meinaavatko palkata ihan toisenkin...jos ne jopa nyt laittaisi ne eläkeläiset sieltä pois notkumasta. Ajattelin kyllä tänään, että katotaan vaikka vuoden päästä, vieläkö tässä jollekin aletaan niiden kanssa.Tekee mieli lähinnä haistattaa kaikille pitkä paska. Ei mun kanssani eikä mun elämälläni leikitä.

Huomaan kellon olevan jo aika paljon, enkä oo soittanut sille T:lle. En jaksa. Stressaannuin tuosta ihmisestä ja sen tapaamisesta, aikaisin heräämisestä, joulukuusen hankkimisesta, joulusta, siitä Miehestäkin, omista tunteistani, muiden ymmärtämättömyydestä, päivätoiminnasta ja miten jaksan sielläkään. Entistäkin elämää mietin, lehmiä. Lapsuudenkotia. Mieli on hirveän levoton ja kuormittunut ja tiedän miksi, mutta en voi sitä kertoa kenellekään. Sitä ei ymmärrettäisi. Eihän ymmärretä oikein tavallisemmissakaan asioissa, vaan naureskellaan ja tämä on jokseenkin kummallinen, ellei jopa yliluonnollinen enkä siitä ainakaan netissä halua kertoa ja tulla haukutuksi hulluksi. Ehkä joskus myöhemmin uskaltaudun siitäkin kertomaan, kunhan ymmärrän itse mistä on kyse. Ehkä oon vain sekaisin, ehkä en niinkään.

Mihinkäs sitten olisin tänään ollut tyytyväinen? Siihen, ettei satanut vettä vaikka harmaata onkin. Siihen, että sain tuosta mieltä painavasta ja hämmentävästä asiasta kirjoitettua tähän, vähän pois mielen päältä, vaikka en kunnolla uskallakaan kertoa siitä. Päiväpaikassa huvitti, kun menin, niin se mies jonka kanssa on tultu aika hyvin juttuun, totesi ovella "huomenta", ihan kuin olis aamulla menny sinne. Kello oli siis 12. En tiedä oliko se joku aivopieru vai sanoiko tahallaan. Huvitti sitä itteäänkin. Se on meinaan yleensä aika hiljainen ja huomaamaton, oli aika yllätys tuo. Mukava, että se kokee mut niinkin hyvänä tyyppinä, että vaivautuu juttelemaan. Eikä se tee ärsyttävästi asiaa ihan mistä sattuu, sen pelkän puhumisen takia.

Tänään huomasin myös, miten oma naama näyttää erilaiselta, kun painoa on 12 kiloa poissa. On siitä sanottu jo aiemmin, mutta en oo ite osannut katsoa. Ostin syksyllä talvitakin, joskus syys-lokakuulla ja ajattelin ostaneeni vähän tiukan. Tänään huomasin sen olevan jo helmasta paljon löysempi. En juuri ajattele laihtumistani tunnetasolla, enkä oikeastaan puhukaan siitä enää, annan vaan mennä niin paljon kuin lähtee, koska olisi niin tyhmää lopettaa nyt kun on vauhtiin päässyt. Saako sitten enää koskaan aloitettua uudestaan. Aika paljon pitäisi isoja vaatteita alkaa vaihtaa pienempiin enkä voi enää piiloutua niihin isoihin, kun en halua että huomataan..ne on niin sietämättömän epäistuvia etenkin hartioista ja olkavarsilta. Keskityn enempi niihin kivoihin vaatteisiin, kuin kilojen miettimiseen. Olin säästänyt yhtä melkein käyttämätöntä talviulkoilupukua vuosia, ajattelin että mahdun vielä siihen. Ja monta muutakin vaatekappaletta on ollut kaverina. Käytin sitä joskus 10 vuotta sitten, ennenkuin iski hervoton masennuslääkeläski. Nyt mahdun takkiin jo, tosin se on vähän tiukka helmasta vielä mutta pystyy sitä jo käyttämään. Mulla kun on ylä- ja alavartalo pahasti eri paria. Mutta alan muistuttaa jo ihan ihmistä, muutenkin kuin etäisesti. Jos pyhien jälkeen jaksaisi vaikka alkaa laittaa jonnekin fb-kirpulle myyntiin noita parhaimpia, uusimpia kamppeita.

Mun "onneni" kai on ollut se, että ne läskit on enimmäkseen lanteilla,reisissä ja alleissa eikä niinkään vyötäröllä tai leuassa. Siis mulla on koko ajan ollut "muotoja" ja vyötärö eikä ihmiset aina oikein osaa käsittää, miten mulla voi olla noin paljon liikaa painoa. En kai itekään sitä oikein käsittänyt, kun ulkomuoto huijaa jopa omaa silmää. Kun joillakinhan se liika on melkein kaikki keskivartalolla ja naamassa. Silti minä sen diabeteksen sain jo alle neljäkymppisenä, mutta onhan mullakin toki vyötärölläkin ollut liikaa, vieläkin on. En oikein silti ymmärrä, miksi se tuli jo nyt, kun useimmin se on kuitenkin keski-ikäisten vaiva. Vaikka onhan nykyään jo parikymppisiäkin 2-diabeetikkoja. Vahvasti epäilen näitä mielenterveysongelmia ja jatkuvaa stressiä joka piti verensokeria koholla, jo ehkä hyvin nuorestakin. Ja se stressi, ahdistus ja masennus taas sai syömään väärin ja piittaamattomasti. Sukurasitettakin löytyy kyllä molempien vanhempien puolelta. Mutta kyllä vielä vähän harmittaa, kun olisin voinut tämän estää, jos olisin herännyt ajoissa tähän paino-ongelmaan. Mutta kun ei riittänyt paukut. Kai tämä on sitten sellainen elämän jättämä arpi. Ja onhan tuo nyt ihan hallinnassa pysynyt, mutta hiilareita on joutunut rajoittaa aika paljon. Makaroni ja keitetty peruna on pahoja, niiden kanssa saa olla tosi tarkkana. Riisi ei niinkään eikä uunissa paistettu peruna. Perunalastut on siis jääneet melkein kokonaan pois, niihin oon ollut tosi heikkona, enää ei niin usein tee mielikään. Ja popcorniin. Kerran oon tainnut ostaa tuubin Pringlesejä, eikä siihen tainnut mikään kaatua. Kunhan ei koko pötköä kerralla vetele.

 Kahden viikon välein tehdyt kotimittaukset, paastoarvo ja 2h pääaterian jälkeen on olleet välillä 5,5-6,5, paria poikkeusta lukuunottamatta, kun on syönyt jotain jäätelöä jälkkäriksi. Hoitaja sanoi viimeksi, että jos nuo pysyy näissä arvoissa, niin mitään lisäsairauksia ei oo näköpiirissäkään. Sanoi mun tehneen hyvää työtä. Jos sokeriarvot alkavat nousta, niin lisätään heti lääkitystä. Mutta mullahan ei alunperinkään ollut korkeat, todetessakaan, vaan just sen rajan ylittäneet. Että ei nyt pitäisi olla syytä huoleen vähään aikaan. Jopa lääkkeetön elämä olisi mahdollinen, jos paino putoaa tarpeeksi. Se olisi kyllä mukavaa. Oonhan muutenkin kyllästynyt iänikuisiin kiloihini ja huonoon itsetuntoon. Silti kuitenkin katon vähän peilin kauttakin asiaa, en halua olla ihan laiha tikku, se ei olisi oikein naisellista, vaikka ne taulukot sanoo mulla olevan vielä melkein 30 kiloa liikaa. :(  Eikä monet miehetkään tykkää liian laihoista ja muodottomista. Jos sillä nyt jotain väliä on. Tuo mahaläski on se josta eniten eroon haluan, kun se sotkee niin paljon tuota sokeriaineenvaihduntaa. Loput saa vaikka sitten ollakin. Mulle on hyvin outo ajatus olla ihan hoikka. En oo ollut kuin lapsena, jos silloinkaan ja ehkä en niin suurta muutosta haluakaan, kun tosiaan aina on ollut pyöreämpi. Mutta aika näyttää.

Yhdessä fb-ryhmässä ihmiset kehuu laihtuneensa tyyliin 10 kiloa per 3 viikkoa ja toiset suunnittelee jotain ihmedieettiä vuoden alusta tms. Mun tekisi mieli sanoa, että kaikkein helpointa se olisi, kun tekee ne pysyvät elämäntapamuutokset. Se ei oo niin nopeaa, mutta pysyvää. Minusta tämä ei oo ollenkaan niin vaikeaa, mitä ajattelin. No henkisesti kyllä aika rankkaa, kun on aina ollut iso. Ja pitää viitsiä liikkua. Mutta ei ne naiset halua sitä kuulla, ne haluaa ihmepikadieettejä. Tämä saattais olla vielä helpompaa, jos olisin työelämässä ja sitä energiankulutusta tulis sitäkin kautta.Eikä söisi tylsyyteen. Ehkä. Mutta mulle on liikunnasta kumminkin tullut valtavan tärkeä voimavara, varsinkin ulkoliikunnasta. En jaksaisi ilman sitä. Toivon Joulupukilta niitä Icebugeja, niin ei haittaa enää mikään keli. Nyt on ollut paljon tosi huonoja vesijääkelejä, mulla ainakin kipeytyy sääret liukkailla kävellessä, vaikka onkin liukuesteet. Tai ehkä juuri siksi. Etelämpänä ei edes tiet taida juuri jäätyä, meillä on jäässä tiet ja vesi sataa siihen sitten päälle.

Jaaha, tähän tulikin nyt tätä laihdutusasiaa yhtäkkiä ihan pitkät pätkät. Huomenna mennään E:n kanssa etsimään joulumuistamiset niille päivätoiminnan ohjaajille, se on kerännyt rahat muilta, tai kerää loput huomenna. Viime vuonna se hommasi vaivalla joulukukat eikä saanut kaikilta edes rahoja siihen ja maksoi omasta pussistaanloput. Nyt kerätään ensin rahat, kuka haluaa antaa ja sitten mennään kattomaan mitä sillä saa. Minusta on vähän tympeää, että se yksin niitä huolehtii niin lupasin lähteä mukaan. Saanpahan itekin vähän jotakin muuta värkkäämistä. Vaikka toisaalta tekisi mieli jättää ilman mitään muistamisia, kun niin tympäisee tämä päivä, mutta en minäkään niin ilkeä oo. Pitäisi koittaa tehdä aina niinkuin toivoisi itselleen tehtävän.

Olisipa jo kesä.

Tyytyväinen ja toisaalta taas niinku ei

Joskus aiemmin sanoin keksiväni vaikka väkisin asioita, joihin olla tyytyväinen. Kuinka ollakaan, se on unohtunut samantien. Nyt kuitenkin oon tyytyväinen siihen, että sain pestyä saunan, vaikka siinä olikin omat kiemuransa. Eilen taas tein toipumiseni kannalta aika tärkeän havainnon elämästäni, elämän kulusta, mutta kirjoitan siitä ehkä joskus toiste. En osaa siitä hirveän tyytyväinen tällä hetkellä kyllä olla, mutta tuntuu, kuin joku pala olisi loksahtanut paikalleen tai ainakin liikahtanut lähemmäksi oikeaa paikkaansa. Kyllästyin ja hermostuin itseeni ja viitsimättömyyteeni ja sain siitä kimmokkeen alkaa järjestellä tätä sekasotkua ympärilläni. Samalla taisi asiat alkaa päässäkin vähän järjestyä. Nyt on vaan jotenkin rauhaton olo, olikohan liian kova ponnistus se sauna...Joskus on sellainen olo, että en osaa ja joku menee pieleen, tuollaisissa harvemmin tehtävissä asioissa. Joku epämääräinen paha sieltä lapsuudenkodista, jota en oikein saa kiinni. Saatan suuttua itelleni aivan hirvittävästi, koska teen huonosti. Tämä tulee esiin nimenomaan siivotessa ja jopa heti aluksi joskus. Tuon takia sitä varmaan lykkäänkin aina, kun ei siitä kummoista tyydytystä saa, vaikka kuinka teet työtä. Aina on vähän huonosti tehty.  On ollut koko loppupäivän sitten sellainen vähän tympääntynyt ja kyrsiintynyt olo, vaikka olikin mukava saada se tehtyä. Tuntuu, etten tehnyt tarpeeksi huolella sitä loppua, kun aloin väsyä.

Olisi kova hinku päästä lenkkeilemäänkin, ei oo paljoa kiinnostanut moneen viikkoon. Tänään oli taas niin liukkaan näköistä, että jätin pelkäksi haaveeksi. Mun pääni, kroppani ja sieluni kaipaa pitkiä, stressittömiä kävelylenkkejä, vailla päämäärää ja aikatauluja. Vailla liukkautta. Ehkä kohta ostan ne Icebug-kengät niin ei tarvitse harmitella. Jos raaskisin. Sitten kun saan ne, tulee heti tietenkin kunnon talvi...

Oon ajatellut, että ehkä tänä vuonna mulla voisi olla oma joulu, omanlainen, minunnäköinen. On ollut niin monta huonoa, ikävää joulua tässä peräkkäin etten kyllä jaksa enää samanlaista. Laittelisi niitä juttuja, mitkä tuo sitä tunnelmaa ja mitkä ei tunnu pahoilta. Olisi ainakin jotain sinnepäin. Jonkinlainen (pintapuolinen) joulusiivous on minusta aika olennainen. Nyt ne pyhät ei suuremmin jaksa ahdistaa eikä pelottaa, mutta onhan niihin vielä aikaakin. Ainoa mikä mietityttää, on ruoka, kun en tahtoisi syödä oikeastaan mitään enkä varsinkaan tehdä sitä ruokaa. Aikamoista pakkopullaa.

Pettereitä punakuonoja.

Tämmöisiä saatiin aikaan sinne pikkujouluun. :D

Ohje löytyi Maku-lehdestä, numerosta 7/2014. Ei näihin nyt niin ihmeellistä ohjetta tarvitsekaan, mokkapalojen pohja joissa kreemikuorrute eli voita, kahvia, kaakaojauhetta ja tomusokeria. Silmät pyöriteltiin sokerimassasta. Noita tehtiin yhteensä yli 30 eli puolitoista uunipellillistä, luulisi riittävän.

Mietin, että mahtaako ne säilyä hyvänä jääkaapissa, vai alkaako nuo sarvet pehmentyä. Toivottavasti ei. Olis voinu terävämmällä veitsellä koittaa leikellä, aika epäsiistejä reunoja tuli. Mutta mukavaa hommaa oli ja saatiin tehdä ihan itseksemme, saatiin ajatella ihan itse. Monesti on niin valmiiksi pureskeltua ja ajateltua, että huokaus.

Olishan sitä voinu leipoa vaikka vähän enempikin, kun pääsi vauhtiin...Nyt en oikein tiedä, mennäkö sinne juhlaan vaiko ei. Tekisi mieli käydä ihan vain kuulemassa tuoreeltaan muiden mielipiteet, hakemassa röyhkeästi kehut itselleen mutta toisaalta tuntuu jonkinlaiselta kurjuuden maksimoimiselta se jouluhekuma. Tiedän kumminkin, että se nostattaa ikäviä tunteita ja ahdistusta pintaan.

Oon huomannut tulleeni aika kyyniseksi ja katkeraksi, vaikka ajattelin joskus, että voisin estää sen. En tykkää siitä jouluhymistelystä ja väkisin tehdystä jouluyhdessäolemisesta. Ehkä se joillekin on tärkeääkin, niille jotka on käyneet siellä jo vuosia ja ovat ystävystyneet. Minä en vain tunne kuuluvani sillälailla joukkoon. Ne ihmiset on hyvin vieraita.

Keep calm and make a wish.

Onpa vaikeaa keksiä otsikkoa...Oon miettinyt mitä tapahtui, miksi oon näin luovuttanut. Tuntuu sille, että oon menettänyt tai menettämässä kaiken millä on merkitystä enkä löydä tilalle mitään. Silti pitäisi olla pää pystyssä, hymyillä ja jaksaa, vaikka olo on sanalla sanoen murheellinen. Ei voi myöntää, että nyt ei jaksa suunnitella elämää. Kaikille sanoo miettivänsä ja työstävänsä asioita, oikeasti ei tiedä yhtään missä mennään. Tuntee syyllisyyttä, surua ja ikävää. Syyllisyyttä siitä, ettei pysty työstämään noita asioita loppuun yksin, vaikka sitä odotetaan. Mittaan elämääni, ja huomaan, ettei mitkään unelmat oo toteutuneet. No, kai sitä miettii sentään vaan ei paljoa tulosta taida syntyä.

Surettaa sekin, kun jouluista puuttuu se tietty tunnelma, on puuttunut niin monta vuotta. Tuoksut, lahjat, lämpö, jakaminen. Ehkä tänä vuonna voisi järjestää ainakin niitä tuoksuja, mitään leivinuuniahan tms. ei oo lämmittämässä eikä toinen ihminenkään sitä tuo. Ei ota lahjojakaan vastaan.

Ehkä joskus vielä olisi toisin. I wish...

Lupauduin huomiseksi leipomaan E:n kanssa sinne päivätoiminnan pikkujouluun. Saa tehdä jotain järkevää. Kunpa saataisiin tehdä ihan rauhassa jopa, eikä kukaan ohjaaja olisi hosumassa, joulumusiikkeineen vieläpä. Me kyllä osattais ihan itsekin.  

Pakko koittaa vääntää jotaki huumoria tästäki.

Ärsyttää.

Kintaat tipahti eli megapostaus.

Kuuntelin nyt vasta ihan ajatuksella sitä Lohtu-kappaletta. Mietin, millaista se olisi, jos olisi oma lapsi. Jos sitä alkaisikin rakastaa tosissaan, vaikka on ajatellut, ettei pysty. Miten sen tunteen kanssa tulisi toimeen. Miten sitä edes osoittaisi, ei mulle oo kukaan koskaan sitä mitenkään näyttänyt. Ja se vastuu...miten siihen kykenee koskaan. Toisaalta miettii omaa osuuttaan lapsena, "saattajana".

Aika turhaahan tätäkin taitaa olla etukäteen pohtia. Tosin täytän kohta taas vuosia, ja nyt niitä tulee jo niin paljon, että kohta saan kuopata kaikki nuo ajatukset lopullisesti. Kai se on vain hyvä asia, että asiaan tulee päätös eikä tarvitse arpoa. Vuodet vierii ja minä jumin. Epäonnistunut tässä elämässä oon, kun en pysty samaan mihin niin monet muut naiset. En oo edes kokonainen nainen.

En kestäisi olla samanlainen kuin oma äitini, en kestä nytkään. Mulla olisi ollut terapiassa tilaisuus puhua tästä, mutta tuntui liian aikaiselle. Olisi pitänyt vain yrittää, nyt ei enää oo tilaisuutta puhua missään. Mietin, olisko sittenkin parempi katkaista tämä epäterveiden sukupolvien ketju. Ei oo helppo asia tämä.

Annan vanhempieni mielipiteiden ja oppien vaikuttaa vieläkin. Annan niiden määrittää elämääni, mihin pystyn ja mihin en. Nytkin niiden pitäisi sanoa ja hyväksyä, miten elää. Ne tiesi, ettei minuun voi luottaa, etten selviä itsekseni ja mokaan kaiken. Enhän selviäkään, odotan ja pelkään päivää jolloin huomaan pilanneeni ihan kaiken. Perhesuhteeni oon jo pilannut, jokaikinen vihaa mua. Tuntuu voimattomalle. En osaa, en jaksa korjata mitään, koska ei ymmärretä.  On vain riitaa, takanapäin kyräilyä, syytöksiä ja haukkuja ikuisesti, "ei sulla mitään pahaa oloa oo ja mikset hakenut apua aikanaan, pilasit parisuhteesi, ihmissuhteesi ja oma vikasi ihan kaikki". Tai sitten jotain kulissia ja teatteria. Enkä minäkään osaa kuin huutaa, ettei kukaan astuisi mun yli...

Sisko lateli, miksi mun luonani ei voi käydä ja ne syyt oli tietenkin minussa. Ja miten surkealla paikkakunnalla asun ym. mukavaa.  Pelkään luopua noista ihmisistä, mutta ehkä mun on pakko, koska en kykene siihen kulissin ylläpitämiseen. Kuitenkin kaipaisi vähän perhettä. Ajattelin jo korjaavani tämän välirikon, mutta en jaksaisi nyt kuunnella enempää syytöksiä. En osannut odottaa tuolta pikkusiskoltakin tuommoista tekstiä, se tämän veneen varmaan lopullisesti kaatoi. Sain muistutuksen siitäkin, mitä pahaa oon itse tehnyt.

Miksi olisinkaan yhteydessä, jos omat vanhemmatkin antaa mun mennä noin vain. Miksi pitäisi taistella sellaisten ihmisten takia, jotka eivät näe yhtään vaivaa jäädäkseen? Äitikin olettaa, että joku muu hoitaa sen tehtävät. Joku käy sen puolesta mun luonani, soittaa sen puolesta, on äiti sen puolesta ja se on ihan ok. Miten haluaisin päästä purkamaan nämä asiat jossakin, kun en jaksa kohta enää mitään. Ihmiset syytää pahan olonsa minuun, etsivät musta sitä taakankantajaa, joka en halua olla. Kuka ymmärtäisi mua, kuka kantaisi mun taakkojani. Kunpa joku huolehtisi asioista välillä...tiskaisi ja kävisi kaupassa. Kokkaus olisi jo melkoista luksusta. Eipä mulle oo juuri kokkailtu, paitsi silloin ala-asteella joskus, kun oli pakko, kun olin liian pieni. En voinut odottaakaan valmista.

Haluan, että mua aletaan viimeinkin rakastaa, musta välitetään tai annetaan olla rauhassa. Ei oo mun asiani, jos muut eivät halua olla rakastettuja ja arvokkaita. Tuntuu, että kuolema tulee ilman välittämistä ja rakkautta.

Voinkohan saada vielä sekavampia postauksia aikaan, se varmaan nähdään kohta. Toistankin itseäni aikalailla. On muuten jännä, miten pään sisältö ja sielunelämä heijastuu asuntoonkin, täällä on moni asia vähän puolitiessä. Mietin sitäkin, että kuinkahan paljon tuo päivätoiminta oikeasti kuluttaakaan mun voimiani. Kun huomaan odottavani joulutaukoa aika hartaasti...kaksi viikkoa vielä. Vaikka ne pyhät sinänsä ei houkuta kyllä. Jos sen voisi jättää pois, jäisiköhän energiaa oikeasti tärkeisiin asioihin. Sellaisiin, jotka tuo tyytyväisyyttä, kuten siivoamiseen ja asioiden järjestämiseen yleensäkin, pääkopassa ja ulkopuolella. Ettei asiat roikkuisi näin paljon, tuntuu tosi paskalle. Kyllähän tuo toiminta edelleen usein ottaa enemmän kuin antaa. Sitä tahtoisi elää normaalisti, tehdä normaaleja asioita. Tuntea olevansa ihan tavallinen ihminen eikä kuntoutujan mörköroolissa koko ajan. Aika raskas rooli on se.

 Tiistaina käytiin ulkoilemassa, ja ajattelin siinä, että voi jessus. Mua hävetti. Pelkään jonkinlaista leimaantumista näin pienellä paikkakunnalla, ei kenenkään tarvitsisi tietää mun käyvän tuolla. Ajattelin aamullakin, että kun se työttömien paikka on samassa rakennuksessa, ja siellä kun on aika paljon miehiä, nyt jotain uusiakin, että ei tuo ainakaan yhtään nosta mun "pisteitäni" niillä markkinoilla...En tiedä mikä ahaa-elämys siinä tuli, en oo aikaisemmin noin kovasti tuota ajatellut. Oiskohan tullut siitä, kun se yksi oli aika mukavan näköinen kaveri, mitä ohimennen sitä näin eikä mikään tursake mitä monet. En tiedä tartteisko sitä hävetä mitenkään, onko mulla vain itsetunto näin surkea.

Tähän joku otsikko

Aina käyn kirjoittamassa tekstiä ja pyyhin pois. Asiat tuntuu olevan liian arkoja kerrottavaksi täällä. Oon yrittänyt sivuuttaa joulua, turruttaa tunteitani, yrittänyt siedättää itseäni. Kaupassa soi joku joulurenkutus, ja heti alkoi tehdä mieli syödä herkkuja siihen ahdistukseen. En kuitenkaan ostanut. Nyt tahtoisin vain karkuun tätä kaikkea,  vaikka tiedän etten missään pääse. Kunpa olisi joku paikka, missä voisi unohtaa kaiken tämän. Oon huolissani elämästäni, omasta selviämisestäni. Tuntuu, että mut on jätetty yksin selviämään. Kai tällä joku tarkoitus sitten on. Sydän vain on sulkeutunut pelokkaana melkein umpeen.

Kävin hierojalla+ vyöhyketerapiassa tänään, puolitoista tuntia yhteensä käsitteli. Hierojani lopetti tämän päivän jälkeen. Lähtiessä se antoi jonkinlaiseksi kiitokseksi asiakkuudesta piikkimaton, se oli mukava yllätys. Varmaan se varastoaan tyhjensi samalla.  Tai eihän se kokonaan lopeta, mutta lopetti tällä paikkakunnalla. On värvännyt toisen naisen tilalleen ja sain sille jo ajan heti kolmen viikon päähän. Se uusi ihminen ottaa kotonaan vastaan vuoden alusta, se on vähän lähempänäkin, tuossa alle kilometrin päässä.

Viime yönä heräsin ennen neljää ihan syyttä ja kohta alkoikin pukata tekstiviestiä kaksin kappalein. Hätäännyin ja panikoin tietenkin, että mitä on sattunut. Se olikin STML joka ilmoitti suoramarkkinoinnin kiellon jatkuvan ensi vuodellekin. Huokaus. En tiedä toimiiko tuo ollenkaan, aika paljon noita markkinointipuheluja soitetaan silti. En vain vastaa. Miksi pitää olla näin hermoheikko, ajattelee kaikkea pahinta joka puhelinsoitosta tai viestistä. Toinen huokaus.

Jos menis nukkumaan, vaikka siitä on kyllä tullut melkoista väkisinmakaamista. Jos alkais maata vaikka sillä fakiirimatolla. Lentäis unissaan sitten vaikka lentävällä matolla jonnekin kauas.

Valhe valuu korvista ja pyhyys muovinen

Tulipas rankka otsikko, toisaalta aika hyvin tuntemuksiani kuvaava. Hassisen konetta lainasin vähän.Kävin eilen (piruuttani) kunnan ja yrittäjien joulunavauksessa. Oli luvattu tiernapoikaesitys, niin sen takia menin. Se alkoi kello 17 kunnanjohtajan puheella, ohi meni lahjakkaasti. Sen jälkeen oli joulumuoria ja pukkia ja yhteislaulua ja piparitalohuutokauppaa varmasti tunti ennen näitä "tiernapoikia". Olin ajatellut, että ne on oikeasti jotain poikia..ne olikin eläkeläisvaareja. Se esitys kesti ehkä max. 10 minuuttia ja sanat ja koko esitys meni vähän sinnepäin. En oo ihan varma oliko se tarkoitettukin sellaiseksi. Kyllä niillä ääntä oli sentään, mutta vähän höh-fiilis jäi. Tiernapojissa on valtavan kaunista kieltä, (vaikka en siitä raamatusta niin piittaakaan) ja sävel, ja tuossa se meni vähän pilalle. Saan monesti jotain kiksejä, kun joku oikein onnistuu sanoittamaan jonkun asian. Itekin joskus osasin paremmin, vaan nykyään on välillä hankala löytää oikeita sanoja ja ilmaisuja.  Onneksi meillä on tämä:

Muutenkin oli aika lässähtänyttä edellisiin vuosiin verrattuna. Ei ollut torimyyjiä, arpoja, puuroa ja makkaraa tyrkytettiin eikä edes joka arpa voittanut.  Oli siellä kotileipurin koju ja jonkinlaista koira-kyyditystä ja paloautoja. Ilotulitus oli kyllä parempi ja suurempi mitä aiemmin, väki oli tukehtua rikinkatkuun vai mitä se lienee, se katku. Varmaan jotain napalmia. Hirveä savupilvi ja pauke.

Mietin, että johtuikohan tuo lässähtyneisyys musta ja mun paskasta mielialasta, mutta näin E:n siellä ja se oli ihan samaa mieltä. Aivan kuin sinne olisi kerätty kaikki mahdollinen ja sekään ei ollut paljon.

Koko juttu lähti ihan väärin menemään muutenkin. Väsytti niinkuin aina siihen aikaan, ja näin vielä jotain siihen yhteen mieheen viittaavaa matkalla ja tulin pikkuisen surulliseksi. Muutenkin tuntui, etten tunne ketään siellä. Miksi? Oon asunut täällä pian 11 vuotta, 1.12 tulee virallisesti tämä täyteen, enkä oo päässyt tutuksi oikein kenenkään kanssa, tai ainakaan tarpeeksi. Yksi nainen sanoi, että hänellä meni 10 vuotta ennenkuin pääsi porukkaan sisälle..en epäile yhtään. En tahtoisi olla enää täällä, en kuulu tänne. Joskus tuntuu ettei mua edes huolita tänne.  Jotkut ihmiset, jotka kuului entiseen elämään, eivät edes huomaa enää. Tuntuu kauhealle. En tiedä minne lähtisin, kun missään muuallakaan ei oikein oo ketään. Kotipuoleen en edelleenkään halua. Eikä mulla oo millään voimia ja rohkeutta niin suureen muutokseen, mutta olo on ihan kamala. Silloin joutuisin jättämään tämän kaiken menneen lopullisesti taakseni enkä koe olevani tarpeeksi vahva siihen. Mikä mua kantaisi siellä uudessa sitten? Mistä tietää, milloin on oikea aika? Sanovat, että jonkun loppu on uuden alku. Entäs sitten, kun mikään uusi ei ala eikä vanha lopu, jää vain roikkumaan siihen välitilaan. Ei siinä kyllä auta mitkään korulauseet.

Tahtoisin antaa asioiden mennä miten menevät, olla tekemättä niille yhtään mitään. Koko elämän. Ei tunnu hirveän paljon olevan vaikutusvaltaa mihinkään, ei jaksa yrittää väkisinkään. Mutta mitä sitten oon, jos en koko ajan yritä saavuttaa jotain parempaa ja enemmän? Tyhmä ja laiska. Olkoon sitten niin. Sisimmässäni haluan kuitenkin jotain enemmän tältä elämältä. Ehkä sitten itken koko joulun ja koko talven, olkoon sekin niin. Antaa olla kaikki.

Maailma on mennyt ihan sekaisin siitä avioliittolakiehdotuksesta. Ihmiset riitelee joka paikassa. Miten kukaan pystyy elämään kenenkään kanssa tai edes itsensä. Mitä sitten tapahtuu, jos se asia oikeasti menee läpi? Ahdistaa tuollainen levottomuus, menen takaisin tynnyriini enkä seuraa mitään uutisointeja.

Vain hetken kestää elämä, ja sekin synkkä ja ikävä

Viime yönä nukutti sikeästi ja heräsinkin väsyneenä sisäisen herätyskellon herättämänä vähän ennen kellon soittoa.  Osaisipa joskus nukkua ihan tappiin. Nukkuminenkin on mulla sellaista kellotettua ja jotenkin tarkkailtua. En osaa sellaista "huoletonta" nukkumista ollenkaan, on vaikea ajatella että saisi nukkua niin myöhään kuin nukuttaa. Harvoin on sellaisia aamuja.

Oli aika kamala päivä päivätoiminnassa. Aamulla oli keskustelua joulumuistoista, mikä oli ikävää ja mikä paras muisto. En kyennyt osallistumaan ollenkaan, tuntui että itkemään alan vielä. Aloinkin, mutta vasta toisessa huoneessa salaa. Hirveän surullinen olo. Iltapäivällä oli levyraati jossa soitettiin joululauluja. Onneksi piti mennä diabeteshoitajalle just silloin....Mietin taas, että mitä helvettiä teen siellä. En kai olisi mennytkään, jos olisin tiennyt. Ihmiset kyseli kaikkea, tuleeko mun vanhemmat jouluna ym. Käänsivät veistä haavassa. Tunnen olevani epäonnistunut, toisilla on niin paljon kaikkea. Mun joulu on pilalla, koko elämä on pilalla. Tulin kotiin itkemään vähän lisää. Itkin taas suruani siitä, ettei ole lasta. En ikinä kuvitellut, että tuo voisi olla näin iso itkun aihe. Kauan ajattelin, ettei hetkauta enkä halua lapsia ollenkaan. Ehkä se johtuu tästä herkästä joulunajasta.

Miten siellä jaksaa käydä, kun vielä kuukausi olisi ennen joulutaukoa ja joka päivä on joulu siellä, ollut jo kaksi viikkoa. Huomenna sinne tulee diakonissa, siinäpä sitä joulun ilosanomaa varmasti olisi riittämiin, jos jaksaisi kuunnella. En ajatellut mennä. En oo koskaan ollut näin uupunut jouluun ja nyt on vasta marraskuu. Minä kyllä kärsin joulunajasta, en saa siitä sellaista millään mitä toivoisin olevan. En tiedä miten siitä selviää enkä haluaisi ajatellakaan. Onneksi ei vielä kaupoissa soi joululaulut täällä, vaan ensi viikolla sekin taitaa alkaa tai viimeistään seuraavalla. Pystyn suodattamaan kaiken muun, mutta en niitä lauluja, kun musiikki menee "sieluun" suoraan. Joskus tuntuu, että oon kuin kristallia, jonka pystyy läpäisemään liian helposti. Ehkä vähän jo säröilläkin ja murenee jos alkaa tuuppia. Semmoinenhan oon aina ollut, mutta ei mua hyväksytty. Piti yrittää olla kova ja pärjäävä, sulkea sydän ja rakentaa suojamuuri. Oikeasti ei pärjännyt yhtään.

 Pitäisi ottaa vastuu omasta elämästäni, mutta uskon ja pelkään pilaavani sen kokonaan. Silti diabeteshoitaja sanoi, että hänen pitää kiittää mua, koska oon onnistunut siinä hoidossa noin hyvin. En ymmärrä, kun enhän minä voi osata enkä varsinkaan onnistua. Pilaan tuonkin lopulta.

Mieleen nousee vähän väliä lapsuuden joulumuistoja, kunpa voisi ne elää uudestaan. Sitä osasi silloin vielä olla iloinen asioista.

On huono omatunto, kun kiukkusin sille hoitajalle, sille ukolle. Vähän hävettääkin. Tuskin se pahaa tarkotti millään. Miehissä ärsyttää kuitenkin joskus tuo, että ne kuvittelee olevan ihan ok, kun ne ovat tuollaisia. "Mä nyt vaan oon tämmönen"-asenne ja se antaa luvan käyttäytyä kuin mikäkin typerys. Asioita voi sanoa pamauttaa ihan pokkana päin naamaa. Sitten jos joku toinen on samanlainen heille, ollaan ihan loukkaantuneita ja ihmeissään, aivan kuin ei tajuttaisi syitä ja seurauksia. No, ehkä ne ei ihan oikeasti kykenekään tajuamaan sitä? Minä kyllä annan potut pottuina, en minäkään esitä enää mitään ja ammun sitten joskus aika lailla yli. Ja kyllä oon aika pettynyt siihen toimintaan, sitä kai enimmäkseen purin. Muutenkin niin väsynyt ja kyllästynyt olemaan joku helvetin kuntoutuja, kun elämä voisi olla jotain muutakin. Hävettää tämäkin. Onhan se muillekin, miksi minä rämmin koko elämäni. Nuo vain pelleilee ja pompottaa. Perkeleen Hyvää Joulua.

Voikohan blogiin kirjoittaa liian usein? Oon kirjottanu tänne joka päivä viime aikoina. Varmaan jotain nämä mun valitukset ärsyttää, mutta mulle tämä on ajatusten selkiyttämistä ja sitä pahan mielen purkamistakin. Joskus ajattelin, että joku voisi näistä teksteistä jotain saada. Ainakin tunteen, että joku ajattelee samoin ja samoja vaikeitakin asioita. Ehkä saakin, vaikka kirjoitan paljon itselleni. Kai tämä joku henkireikä on tässä hullunmyllytyksessä, paikka avautua ja kertoa vain itsestään, mikä ei oikein koskaan oo tullut kuulluksi. Enkä näköjään osaa kirjoittaa lyhyesti milloinkaan.

Kelvoton tsykiatrilla

Jotenkin teki mieli laittaa tuohon otsikoksi "Psykiatrilla, osa 1" mutta mahtaako tulla jatko-osia...mutta siis kävin. Ihan asiallinen nainen, aika pintapuolinen oli sen haastattelu kyllä. Vähän jäi sellainen jälkimaku, että olis mulla ollu kysyttävääkin ja enempiki asiaa. Ajatkin oli yli puoli tuntia myöhässä, syystä x. Se oli lukenut sieltä polilta lähetettyä tekstiä sen verran, että mulle oli suositeltu pitkää keskusteluterapiaa, tai että näin oli sovittu joskus ajat sitten. Keväällä. Eihän sitä silloin tiedetty, mikä tilanne on nyt.

Se näkis mut aivan hyvin vielä työelämässä, mutta kuulemma mulla on tosi paha olla, ollut jo monta vuotta. Really? Oonhan minä työskennellyt ja opiskellut uusia asioita, että voisin paremmin. Mutta en kellekään oo osannut sanoa, miten pahalle musta tuntuu enkä purkanut sydäntäni. Enhän sitä oikein kellekään edes näytä, että pahalle tuntuu eikä sitä saisi nähdä.

 Kysyi, että miten se voisi mua auttaa, mitä toivoisin. En osannut sanoa. Kerroin, että on hyvin sekava olo asian suhteen, että toisaalta tarvitsisi jotain mutta ei oikeen jaksaisi alkaa enää. Ja huolissani oon tulevasta ja siitä, onko mahdollista ylipäätään saada oikeanlaista apua siellä. Olin ajatellut, että niistä asioista ja vaihtoehdoista voisi ihan keskustellakin vaan ei kai sitten. Se olisi selkiyttänyt mun omia ajatuksiani.

Sain taas vanhan tutun ahdistushepulin, kun se alkoi kysellä lääkityksistä. Sanoin, että oon käyttänyt Oxaminia viime aikoina aika tiuhaan. Sanoi, että ssri-lääkkeet olisi parempia, ettei Oxamin ole masennuslääke. No en kai minä sitä masennukseen käytäkään. Se ahdistus tuli siitä, kun tuli tunne, että mun olisi nyt pakko ottaa masennuslääkkeitä, että asioista määrätään mun puolesta. Sen jälkeen ei onnistunut mikään, menin ihan lukkoon siitä. Se kyseli kaikki perhesuhteet tietenkin, onko ystäviä jne. Eihän siitä tullut muuta kuin itkua ja kiukkua, kun mitään ei oo. Se ehdotti hoitopalaveria, jossa olisi entinen terapeutti, joku hoitaja täältä ja lääkäri. Mulla on siihen sellainen ajatus, että saatte pitää palaverinne ilman mua. Oon joka kerta ahdistunut kuoliaaksi niissä, kun (vieraat) ihmiset siinä katsoo mua ja selvittelee mun asioitani, mun yli enkä saa pidettyä puoliani tarpeeksi hyvin. Ja kun siihen olisi tullut mun entinen terapeuttikin, miten siitä olisin selvinnyt ollenkaan. Tunteet on niin pinnassa senkin takia vielä, se olisi vain yhtä mylläkkää. Ei kai siitä olisi pitänyt niin jyrkästi kieltäytyä, mutta niin kauhealle se tuntui.

 Se haki sen hoitajankin, sen ukon, paikalle antamaan mielipiteensä. Se oli edelleen sitä mieltä, ettei mun kannata alkaa nyt mihinkään hoitosuhteeseen, ettei se oo hyväksi vielä, näin pian. Nyt sitten pitäisi kuitenkin vaan käydä siellä päivätoiminnassa ja harkita asiaa muutama kuukausi, pitää hengähdystauko, koska mulla ei sitä motivaatiota oikein oo alkaa mihinkään. Aivan kuin se harkitsemalla miksikään muuttuisi. Sain siinä lopuksi kuitenkin sanottua, että on aika kurjasti sanottu, ettei oikein tulosta oo syntyny näiden hoitojen aikana ja miksi perkeleessä mut pitää nyt sitten polkea maahan, kaiken jälkeen mitä oon aikaan saanut ja työtä tehnyt ja ettei mua kuulla. Että oikeasti koen voivani paljon paremmin, mitä esimerkiksi kolme vuotta sitten. Että oon tämmöinen, alavireinen  eikä musta voi tehdä mitään muuta sen kaiken paskan jälkeen mitä oon kokenu lapsesta asti. Että se on ihan turhaa. Ja mistä se tietää, että se ssri-lääkitys olisi mulle hyväksi. Ei se tiedäkään, se olikin vaan yleistystä. Joopajoo. Minä tiedän kyllä tällä historialla kaiken mitä on tarpeen tietää masennuksen hoidosta, en halua tietää enää yhtään mitään uutta. Miksei vain anneta olla, kun ei tämä muutu miksikään. Ihmettelen, miten mulla voisikaan olla motivaatiota mihinkään, kun kuitenkin koko ajan hoetaan, ettei ole, ei pysty, ei kannata, ei voi alkaa mikään. Mihin mulla se motivaatio pitäisi olla?

Se tunne ettei kuulla on kuulemma reaktio terapian loppumiseen, vaikka oikeasti se oli kyllä reaktio siihen tilanteeseen, kun en saanut sanottua mitä ajattelin. Jäi sitten sanomatta, ettei ruoka kiinnosta eikä unikaan oikein tule, ehkä sillä ei oo niin väliäkään? Se varmaan sai sellaisen kuvan, että en halua yhtään mitään apua, kun en sitä hoitopalaveriakaan halunnut enkä lääkitystä. Ehkä se onkin niin. Mulla oli hyvä hoitosuhde ja tämä nykyinen on ihan &%¤#"?)&%¤#¤%&%&%¤#"!=)(&%¤paskaa, en pysty ottamaan vastaan yhtään mitään. Totta helvetissä mulla on paha olla, on ollut yli neljä vuotta. Mulla on ollut paha ja ankea olo siitä asti kun menin kouluun. Enhän sitä pahaa oloani saanut kaikesta huolimatta mihinkään purettua enkä kykene kohtaamaan vieläkään kaikkia asioita. Ihmiset vaan tuputtaa uutta suhdetta enkä pääse edellisestäkään irti. Jännää, miten voidaan lähes samaan hengenvetoon todeta, että sulla on paha olla mutta apua ei oo tulossa. Ärsyttää, kun muistutetaan siitä, eikä siltikään sille olla valmiita tekemään mitään. Olisivat hiljaa, en minä niitä asioita yksinäni kykene ratkomaan enkä jaksa. Märehdin vain niitä. Tarvitsisin hoitosuhteen ehkä vain siksi, kun koen etten selviä enkä pysy pinnalla. Kovaa hommaa yrittää pysytellä. Enkä tunne osaavani edes ajatella kunnolla tai tehdä mitään millekään.

 Ei se mitään, kyllä ssri auttaa.

Jos olisi lääkitys, ei olisi tunteita. Tunteet tappaa ja syyllisyyteen kuolee.

Läheisriippuvuus

Aloin aamulla vahingossa tutkia läheisriippuvaisuutta, kun googletellessa osui artikkeli silmään.Moni kohta osuu ihan nappiin. Oon aavistellut olevani sitä, tai tiennytkin olevani ainakin jollakin lailla liikaa riippuvainen muista. Kuitenkin pidin sitä vain jonkunlaisena epäkypsyytenä enkä antanut sille mitään kummempaa nimeä. Sitähän se kyllä onkin. Nyt kun luen terapiatyöskentelyn jälkeen tuota kuvausta, huomaan menneeni paljonkin eteenpäin. On alkanut kyteä ajatus, että mua pitää arvostaa. Minä arvostan vähän enemmän kuin ennen. Se näkyy ainakin vaatteissa. Suon itselleni hienompia vaatteita ja useammin kuin ennen. Aiemmin tuntui, että ei niitä nyt voi ostaa, pitää olla vähän nukkavieru ja harmaa ja piilossa.  Varmasti itsetuntokin on paljon parempi mitä vaikka 10 vuotta sitten, se antaa mahdollisuuden näkyä. Ennen käytin paljon mustaa vaatteissani. Nyt en kyllä huoli mustaa sitten millään, enkä muutenkaan mitään mitättömiä värejä vaan enempi jotain räiskyvää. Violettia, fuksiaa, tummaa punaista. Oon myös alkanut tunnistaa jaksamiseni rajoja ja alkanut olla Nainen. Uskaltaa.

"Ulospäin läheisriippuvainen saattaa näyttää menestyneeltä ja pärjäävältä ihmiseltä, mutta hänen sisäinen maailmansa kumisee tyhjyyttään. Hän saa tyydytystä elämäänsä vain työntämällä perimmäiset tarpeensa taka-alalle ja suorittamalla elämää muita palvellen tai hoivaten. Hänellä voi olla harrastuksia, luottamustoimia, vapaaehtoistoimia ja muita aktiviteetteja.
Kaikesta näennäisestä elämän täyteläisyydestä jotain perustavanlaatuista uupuu. Läheisriippuvainen ei osaa olla yksin. Hän on mieluummin vaikka sairaassa parisuhteessa kuin yksin." http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/uutta_parisuhteista/?x217839=3342745

 Mun on vaikeaa vieläkin olla yksin, haluaisin paeta sitä jatkuvasti. Ei vain kestä omaa seuraansa, se on ihan hirveää. En minä nauti elämästä. Tuntuu, ettei osaa olla iloinenkaan mistään yksin, se ilo tulisi jotenkin toisen läsnäolon kautta. Ei ehkä oo lupaakaan? "Sisäinen maailma kumisee tyhjyyttään"...juuri tuolle musta on tuntunut, mussa ei oo mitään. Ei mitään rakastettavaa eikä pidettävää. Oon elänyt liikaa toisten takia, ollut aina muita varten olemassa. Enkä todellakaan osannut suhteesta lähteä, vaikka oli hankalaa ja epäilytti.

"Läheisriippuvuus on ilmiö, jossa ihminen on pakonomaisen riippuvainen muista ihmisistä ja asioista. Se on lapsuudessa omaksuttu tapa karttaa hylätyksi tulemista hakemalla turvaa ja hyväksyntää ulkopuolelta. Riippuvainen ei ole saanut lapsuudessaan riittävästi hoivaa, rakkautta tai mahdollisuutta näyttää tunteitaan, vaan hän on oppinut hankkimaan hyvää oloa auttamalla ja huolehtimalla muista".

Aina on ollutkin tarve olla tarpeellinen, ettei muuten saa olla siinä. Tarve lunastaa lupa olla sillä suorittamisella. Miten oon toivonutkaan jo kauan, että joku rakastaisi mua tämmöisenä, itsenäni. Aika mahdotontahan se on, kun se itse on niin piilossa. Piiloutunut hyväksynnän haun, suorittamisen ja stressin alle. Olisipa se pelottavaa, jos joku kysyisi: kukas sinä oot. En uskaltaisi kertoa, sehän hylkäisi mut, jos kuulisi mikä oikeasti oon ja mistä oon tullut. Mitkä on taustat.

Oon miettinyt viime päivät, mikä mua oikein vaivaa, ahdistaa ja riivaa. Tämä se on mikä mua taitaa vaivata. Siskon puhelu nosti pintaan vanhoja traumoja, ajatuksen siitä, että pitäisi mennä kotiin jouluksi. Se olisi hirveää, kohdata niitä traumoja, mitä oon pois mielestäni sulkenut vuosia. Tai jopa muuttaa lähemmäs. Tajusin, miten väärin oon tehnyt ottamalla etäisyyttä näin isolla kädellä, mutta en osannut oikein muutakaan. En olisi koskaan pystynyt irtautumaan siitä toisten elämästä ja alkaa elämään omaani, toipumaan. Nehän ei koskaan antaisi mun tehdä sitä, jos pääsisivät mun elämääni sekaantumaan. Yrittäisivät ohjailla ja kilttinä olisin mieliksi jatkuvasti. Eihän vastaan saa laittaakaan. Miten tässä pystyisikään tietämään mitä itse haluaa, kun painostetaan ja syyllistetään. Tuon takiahan se etäisyys tuli ja pysyy. Se varkauskin nosti pintaan tunteen, että oon ihan yksin enkä pärjää. Varmaan terapian loppuminen tekee aika haavoittuvaiseksi. Ehkä mun ei kuitenkaan tarvitse mennä sinne nyt, tänä jouluna.

En kyllä voi väittää, ettei olisi joskus ikävä kotiin, jossain tuolla syvällä. Silti se oli se ainoa synnyinkoti, vaikka ei kauhean kaksinen ollutkaan. Miten sinne voi koskaan enää mennä? Kohdata oma syyllisyytensä, ehkä jopa muiden tyytymättömyys ja kritiikki. Syyllistäminen, haukut. Häpeä.

http://www.laheisriippuvaiset.com/laheisriippuvuus.php
http://www.naistenkartano.com/artikkelit/riippuvuudet/laheisriippuvuus/
http://www.kuntoutussaatio.fi/tutkimustoiminta/insp05
http://www.voihyvin.fi/artikkeli/carita-ja-tommy-hellsten-lahelle-oli-pitka-matka

Rennosti vaan, sanoi rautakanki

Päivätoiminnassa oli tänään rentoutusta. Mulle tuli siinä sellainen olo, että lepään eikä maailma kaadu siihen. Että joku muukin on pitämässä maailmaa pystyssä. On tuntunut jo lapsesta asti, että asiat on yksin mun harteillani ja vastuullani enkä voi hellittää koskaan. Jos hellitän vähänkin naruista, koko pakka saattaa levitä. On tuntunut, ettei niitä vastuita kukaan muukaan ota, niin mun kuuluu kantaa ne. Nytkään en oikeastaan voisi tehdä näin, mutta ajattelin, että joku muu saa nyt hoitaa asiat tai ne saa olla hoitumatta. En jaksa taistella itselleni joka ikistä asiaa ja väkisellä runnoa, asiat voisi sujua vähän helpomminkin.

Takaraivossa nalkuttaa: ootpa laiska, saamaton ja ennenkaikkea vastuuton. Ja paskat oon. Oon ollut lapsesta asti tunnollinen ja ahkera, tehnyt asioita ja ottanut vastuuta kaikesta muusta paitsi omasta elämästäni, itsestäni. Oon käynyt erilaisissa "terapioissa" yhteensä varmasti 10 vuotta, viime vuodet ei oo muuta elämää juuri ollutkaan. Saisiko olla välillä jotain kivaakin ja lepoa? Psykoterapian loppumisen jälkeen tuntui, että oon pudonnut polvilleni maaliin enkä jaksa nousta. Välillä kävi se yksi hoitaja sotkemassa ajatukset enkä jaksa enää sitäkään vähää. Se repi menneitä ikäviä asioita ja tunteita niin paljon esille, ja lähdin kotiin itkemään niitä. Nyt en tiedä pitäisikö olla joku hoitaja vai ei, tiedän vain etten jaksa enkä halua. Ei enää tuollaista repimistä turhan takia, ihan vain siksi, että voidaan todeta olleen paskaa. Ei uutta pettymystä nyt. Sen kyllä oon jo huomannut, että aika paskaa oli.

Siskon sanoista on vieläkin paha mieli. Ehkä hänellä sitten mielestään oli oikeus sanoa mitä sanoi. Turhaa asiasta on mitään sanoakaan, ei se mene jakeluun. Meidän perheessä on ihan ok haukkua ja syyttää vaikka kuinka, ja jatkaa sen jälkeen kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Jos menee sanomaan, saa kohta taas kuulla mitä vikaa itsessä on, miksi näin sanottiin. Toinen sisko haukkui vielä pahemmin, syytti mua koko elämäni pilaamisesta ja sen jälkeen alkoi kysellä: "niin mikä sulla on hätänä siellä". Sitten kun en halunnut kertoa sen haukkumisen ja lyttäämisen jälkeen, niin sain uudet haukut keskenkasvuiseksi kakaraksi ja hyvästi. Sain ne toisessakin yhteydessä, ja kehotin sitten ottamaan peukalon pois perseestä. En minä kuuntele, ei tarvitse.

Surettaa tuommoinen riitely.

Aggressio, päästä päästä irti jo ennenkuin se vaihtuu johonkin tyhmään.

Teinpä minäkin taas yhden  erityisherkkyystestin. Tuo kyllä selittäisi paljon asioita, joita oon pitänyt mielenterveysongelmina. Jos nyt en ihan erityisherkkä olisikaan, niin ainakin herkkä. Päiväkerhossa muistan saaneeni jonkun itkukohtauksen, kun laulettiin "tuli kirkkoon mies ja lapsi". Häpesin, kun eihän kukaan muu itkenyt sillälailla. Tuntuu, että en sopeutunut koskaan kouluunkaan kunnolla. Työhistoria ei oo myöskään kovin kummoinen. Ehkä tämä olikin aiheuttamassa mt-ongelmaa eikä olekaan osa sitä.

Se mt-hoitaja ei sitten soittanut eilen, mikä yllätys. Soitti se sama vastaanoton nainen, jolla kävin torstaina. Sanoi jutelleensa sen mt-hoitajan kanssa, ja se pystyy kyllä ottamaan mut vastaan mutta mun pitäisi itse olla sinne yhteydessä. No minäpä olin, sille on soittoaika klo 8-9. Soitin heti kahdeksalta ja 3-4 kertaa sen jälkeen, joka kerta meni vastaajaan lopulta. Kymmentä vaille 9 se ei enää edes hälyttänyt vaan meni suoraan vastaajaan. Mua vituttaa. En jättänyt vastaajaan kuitenkaan viestiä, koska sille oli jo silloin maanantaina se soittopyyntö jätetty eikä se siihenkään vastannut tuon kummemmin, niin eipä se varmaan tuohonkaan vastaisi. Enkä tykkää siitä, että asia roikkuu ja odotan monta päivää sitä soittoa, jota ei ehkä edes tule.

En kertakaikkiaan tiedä mitä tekisin, en osaa päättää. Miten voisin tietää, miten tämmöinen siirtymä pitäisi hoitaa. Tuntuu kuin tyhjän päälle olisi jäänyt. Yritänkö vain aamulla uudestaan, vaikka en oikeastaan halua enää mennäkään. En minä halua käydä jossakin, missä ei yhtään piitata. Sen takia luovuin siitä toisestakin hoitajasta, siitä ukosta. Mikä järki, jos kumpikaan ei oikeastaan välittäisi siinä olla. Tuntuu että tämä uusikin valehteli, kaikki valehtelee mulle. Tämäkin asia alkoi tökkiä samantien enkä kyllä jaksa alkaa taistelemaan tämän takia. Mielestäni menin sinne kuitenkin aika "kiireellisenä" tapauksena torstaina, ja huomenna on jo keskiviikko. Ehkä pärjään paremmin itsekseni, oon pelkkä vitsi noille. Ehkä se psykiatri ottaa asian vakavasti, sitten viikon päästä vaikka ei sillä mikään muutukaan. Ei mulla ole jaksamista, ei sisua, ei mitään. Miten nouset siivillesi, jos siipien allakaan ei oo mitään. Ehkä en enää koskaan nouse edes jaloilleni. Ihmiset vain vaatii edelleen, syyttää ja haukkuu. Ruokavaliota, sokereita, päivätoimintaa, paska oot, itsekäs ja ilkeä ihminen kun et tapaa sukulaisia. Kun et välitä kenestäkään. Tyhmä ja arvoton.

Pelottaa, jos elämä onkin vain tätä ikuisesti. Enhän minä nyt näin voi elää, mutta miten korjaan elämäni. Enhän minä osaa enkä uskallakaan. Miten, mitä ja koska? Mulla on vielä 1,5 vuotta, melkein, kuntoutustukea jäljellä ja kyllä toivoisin, ettei tarvitsisi enää hakea jatkoa. Tai että ainakin pääsisin johonkin työkuvioihin mukaan ja alkuun ennen tuon loppumista. Tekisi itseluottamukselle ja -arvostukselle ihan helvetin hyvää, kun pystyisi johonkin järkevään ja onnistuisi. Johonkin sellaiseen mitä osaa edes auttavasti, normaalien ihmisten joukossa. Tahtoisin sen paikan olevan jossain muualla kuin tässä kylässä, täällä on niin ummehtunutta koko elämä ja kaikenmaailman urkkijoita sitten kyselemässä, miksi täällä oot.  Ja  muutenkin pitäisi vähän avartaa tätä maailmankuvaa. Eihän tuon nyt noin vaikeaa pitäisi olla keksiä ja löytää.

Näin unta, jossa olin muuttanut kerrostaloon kahden muun naisen kanssa kimppakämppään. Ajattelin että onpa kivaa, en oo yksin. Ovelle tuli kaksi miestä, ne pyrki sisälle asuntoon. En päästänyt, ajattelin että varkaita olivat. Aika hataria ovia oli, mitä yritettiin lukita niiltä varkailta. Nyt kun ajattelen, niin ne miehet oli aika samannäköisiä kuin J ja Mies josta ei saisi puhua. Toinen niistä, J:n näköinen, tunki kätensä oviaukosta sisään ja minä työnsin pois. Toinen oli vaan hiljaa siinä vähän taaempana. Olis mielenkiintoista pohtia vähän tarkemmin, mitä tuo musta kertoo. Jos jaksais. Varmaan jotain pelkoja ja estoja nuo ovien lukitsemiset, ettei miehet pääse sisään. Ja sitä varkautta....Tällä hetkellä on kyllä mukava lähteä unimaailmaan, karkuun.

Murusina palasina

Viime yönä mietin millaista olisi, jos ihan oikeasti voisin päästä tästä maailmasta pois. Voisi olla tuntematta syyllisyyttä, häpeää, yksinäisyyttä. Kukaan ei haukkuisi, syyttäisi, väheksyisi eikä arvostelisi ketään. Ei olisi enää riitaa ja pelkoa, ei salailua, ilkeyttä eikä valheita. Ei olisi enää koskaan paha olla, ei huolta eikä murhetta.

Aamulla söin, vein kirjaston luukkuun kirjan ja menin terveyskeskuksen luukulle itkemään. Päätin, että nyt pitää jo päästä puhumaan jollekin ihmiselle ennenkuin vajoan kokonaan tähän juoksuhiekkaan. Sanoin, että nyt ahdistaa. Se vastaanoton hoitaja käski odottaa vähän aikaa, sanoi etsivänsä jonkun hoitajan jolle voi kertoa tarkemmin. Se tuli sitten hetken päästä itse, vei hoitohuoneeseen enkä osannut aluksi muuta kuin itkeä, ne kyyneleet valu jo siellä odotushuoneessa lupaa kysymättä. Se kysyi, oonko käynyt tuolla mt-vastaanotolla. Sanoin, etten oo saanut kunnollista hoitosuhdetta sen jälkeen, kun psyk. poli lopetti kesäkuussa. Kerroin siitä varkaudestakin. Se kävi kattomassa, onko kukaan mt-puolelta paikalla, ei ollut.(!) Pääsin sitten päivätoimintaan ohjaaja A:lle puhumaan. Tämä hoitaja lupasi jättää viestin sinne mt-puolelle, että mulle soitetaan maanantaina. Sinne on kuulemma tullut joku kolmaskin hoitaja, käy kahtena päivänä viikossa. Aika toivottoman kuuloista olikin, kun oli vain nuo kaksi hoitsua, jotka on virallisesti jo eläkkeellä ja tekevät puolikasta viikkoa....miten siinä ketään hoidetaan. En siltikään jaksa uskoa, että mitään vieläkään mun kohallani saataisi aikaan. Aivan luokattoman huonosti hoidettu nuo asiat.

Miksi oon näin heikko, etten kestä yksin murtumatta?

Ihan pässi päivä

Heräsin eilen aamuyöllä taas valvomaan. Ilma oli tunkkaista, sänky puoliksi liian tyhjä, ahdisti ja asiat pyöri vinhasti päässä. Nukuin kuitenkin uudestaan muutaman tunnin valvottuani ja skippasin päivätoiminnan. Lähdin sen sijaan ostoksille, olipa huono idea. En löytänyt mitään mitä hain, kävin optikkoliikkeessä säädättämässä silmälaseja eikä sekään oikein onnistunut.  Siellä oli yksi tuttavapariskunta entisestä elämästä,jotka eivät näemmä tahdo puhua mun kanssa. Yhtäkkiä vain lakkasivat. Onneksi ei tarvinnut jäädä pidemmäksi aikaa oottelemaan ja istuksimaan niiden kanssa. Kyllä ymmärtäisin, jos olisivat sukua J:lle, etteivät tahtoisi, mutta tässä ei oo mitään syytä tuollaiseen. Oon jopa pitänyt niitä fiksuina ihmisinä, tähän asti.

Nuorempi sisko soitti, kyseli lähenkö veljen synttärilahjaan mukaan. Riitahan siitä tuli, niinkuin saattoi arvatakin. Ei oo mitään puhevälejä kenenkään kanssa, aina räjähtää.  Kuulemma oon haukkunut veljeni vaimon viime jouluna siitä vauvauutisen kertomisesta. Kiva kuulla, kas kun en huomannut. Sitäkään ei voinut se itse sanoa, puhuvat vain selän takana. Kyllä mua loukkasi siinä muukin, tai ehkä vielä enemmän se, ettei haluttu kuulla miten mulla menee. Kysyttiin kyllä, mutta ei haluttu ymmärtää, että ei oikein hyvin mene. Ehkä vähän sekin, että kysytään aatonaattoiltana, oonko tulossa sinnepäin. No en, en jaksa eikä kukaan ollut kutsunutkaan. Eipä sekään kaivannut. Kukas sitä nyt ketään masentunutta kaipaa siinä tilanteessa.

Sanoin siskolle ihan kaiken vaikka ei tajuttu varmaan puoliakaan. Miksi en pidä yhteyttä, miksi en käy kotona. Miksi suutun. Niin turhaa. Tekisi mieli hävittää ja pyyhkiä nuo kaikki mun elämästäni. Oon väsynyt tähän hiljaaolemiseen, mutta en jaksa mitään välienselvittelyjäkään. Tuntuu, että aina joku valehtelee. Ne yrittää aina vain saada mua muuttamaan lähemmäs, enkä halua. Haluan löytää sen oman paikkani, oman elämäni. Miksi muiden lapset saa asua missä haluavat, minä en. Mikä oikeus muilla on arvostella mun valintojani. Taas kuulin sellaista käsittämätöntä puusilmäistä syyttelyä, kuten miksi en hakenut apua masennukseeni asuessani vielä kotipaikkakunnalla, tai yleensäkään, etten välitä kenestäkään, vähäteltiin mun tilannettani ja miksi en käyttäytynyt niin, ettei olisi tarvinnut lyödä. Enkä minä pysty korjaamaan mitään, itse voin yrittää muuttaa käytöstäni mutta nuo muut ei muutu. Kaikki on muuten vain hiljaa ellen yhtään sohaise enkä voi olla varma kelpaanko ja onko mut hyväksytty. Siksi kai tunteet aina kiehahtaa, jonkunlaista testausta. Mutta ei ne ymmärrä eivätkä välitä itsekään. Niiden mielestä en edelleenkään sairasta mitään eikä mulla oo edes mitenkään vaikeaa, oon vain itsekäs ja ilkeä ihminen. Ja että kun vanhemmat (kohta) on kuolleet, mun on turha sitten tulla enää haudalle itkemään että olis pitänyt toimia toisin. Vanhemmat varmaan kyllä tietää itekin, ettei enää kauaa täällä tallaa, ja kuka sen tietää kuka täältä ensin lähtee. Minäki voisin sanoa, ettei munkaan haudalleni tulla sitten itkemään ja voivottelemaan. Mutta ei, ei voida käsittää mitään asioita muiden näkökulmasta, pää on niin syvällä omassa perseessä ettei tosikaan. Eikä mun äitiä haittaa yhtään se, että se ei ole eikä halua olla äiti. Se on kuvitellut, että täti on mulle joku ihmeen "varaäiti" jota se ei kylläkään oo eikä sekään oo yhtään ihmeellistä eikä haittaa. Mikään ei haittaa, paitsi se että häntä loukataan. Sille on yksi vitun sama, miten sen lasten elämä menee. Se ei vain välitä, mun vanhemmat ei välitä mistään muusta paitsi itsestään. En minä kyllä tykkäisi ja katsoisi sivusta, jos mun lapset etsisi jotain varaäitejä. Hänellehän se olisi helppoa, kun ei se koskaan oo ollut kiinnostunutkaan äitiydestä. Synnyttänyt on silti monesti, monta taakkaa hankkinut.

 Ei oo huono olla siksi, että asun missä asun, vaan siksi, ettei kukaan välitä eikä ketään kiinnosta mun asiat.  Ei ne kiinnostaisi juuri enempää, vaikka asuisin vieressä. Eikä kukaan tulisi mua silloinkaan auttamaan, vaikka olisin siellä kuinka jaksamaton ja masentunut. Veli saattaisi käydä joskus, mutta sillä on omakin perhe.

Tahtoisin kai vain sanoa, että olkaa mulle ystävä. Välittäkää, ymmärtäkää ja tukekaa, älkää vain vaatiko ja syyttäkö, kun en minä jaksa enkä haluakaan täyttää niitä vaatimuksia ja syyllisyyttä on jo ihan omastakin takaa. Kysykää, pitäkää huolta. En osaa. Ja jos sanon, jaksaako kukaan kuitenkaan. Hylkääkö nekin, koska eivät jaksa. Ei siihen kysymiseen tarvitse minnekään kenenkään matkustaa edes. Tuntuu, että paljon, ihan liikaa joutuu esittämään ja kaunistelemaan omaa elämäänsä ja tilannettaan.

Aiemmin kirjoitin, että periksi en anna ikinä. Mutta entäs kun ei vain jaksa? Milloin voi lakata jaksamasta elämää. Kai oon jo lakannut, joka päivä käy mielessä, että en jaksa tätä enempää. Ei auta, vaikka kuinka monesti päättää jaksavansa. Kuljen pimeää ja pelottavaa tietä sisälläni enkä voi enää kääntyä takaisin. Jäin vain kulkemaan sitä yksin. Tekisi mieli kuolla. Tässä ei oo enää mitään mikä pitäisi pinnalla. Ei mikään muu kuin oma hatara ja horjuva usko siihen parempaan joskus. Ei uskalla pysähtyä, kun pelkää ettei enää nouse ollenkaan eikä kukaan nosta ylös. Kelle voisi uskaltaa sanoa, että en jaksaisi enää. On pakko vain yrittää ja silti vain polkee paikallaan. Odotan jotain ihmettä, käännettä, joka muuttaisi elämän paremmaksi tai ainakin siihen suuntaan. Itse en tiedä mistä narusta pitäisi vetäistä.

Miten voi antaa anteeksi itselleen miten väärin on tehnyt toisia kohtaan, purkanut pahaa oloaan. Kun ei ollut keinoja.

Mitä minä teen täällä maailmassa, jos kukaan ei halua mua mihinkään. Miksi edes yritän mitään asioita selvittää ja ratkoa, ei mikään muutu ikinä eikä kukaan ymmärrä mitään muuta kuin ääretöntä kiltteyttä.

Routa raiskaa tämän maan

Kävin valokuvausreissulla päivällä. Kävelin hautausmaalle ja takaisin, pari tuntia meni ihan huomaamatta, vaikka matkaa ei ole kuin ehkä kilometrin verran.

Ihmiset kiirehti haudoille ja haudoilta pois. Pariskunnat. Eivät viipyneet. Mulla ei ollut kiire, kukaan ei odota. Ei ole juhlapäivällistä, ei ketään joka sen jakaisi.

Sen kesällä kuolleen nuoren pojan haudalle oli tuotu pieni hautakivi. Siinä oli perhonen.

Olisi pakko jaksaa kahlata tämäkin talvi läpi. Sama pimeys katsoo ikkunasta sisään joka vuosi, tänä vuonna vain yksinäisempänä kuin koskaan. Jotkut hehkuttaa jo joulua, miten ihanaa on. Minä tahtoisin pakoon, lentää kuin tuo perhonen. En halua esittää, että on kivaa, on joulu, riisipuuro, kinkku, piparkakku, hyminää ja seimen lapsi. Haluan taas perheen, kodin ja joulukuusen, mun jouluni olisi siinä. En kaipaa mitään muuta. En halua toisten perhettä, en mitään ahdistavaa, salailevaa ja noloa mitä omani on. Eivät ihmiset ymmärrä. Sanovat "onhan sulla vanhemmat ja sisarukset ja niiden lapset". Mutta eikö mullakin olisi oikeus olla jotain omaa elämässäni, olisko mun tyydyttävä aina toisten rippeisiin ja elämään muiden varjossa. Eivät muista millaista on olla perheetön, eivät halua muistaa. Eivät muista edes millaista on olla "sinkku". Mulla ei ole tänäkään vuonna joulua. Päivät, vuodet vain katoaa jonnekin enkä saa mitään aikaan tässä elämässäni, en löydä mitään. Ihmiset hymistelee jouluntoivotuksineen eikä niitä oikeasti pätkääkään kiinnosta kenenkään muun joulunvietot. Oven painavat kiinni ja kaasuttelevat tiehensä.

Toivoisin, että joku olisi mua varten. Joku jota oikeasti kiinnostaa. Ei sanoisi, ettei ole aikaa mulle ja että häiritsen. Ihmisillä on aina jotain tärkeämpää, kuin minä. Kunpa olisi ihminen, jonka kanssa voisi kävellä sinne hautausmaalle. Ostaa ja viedä kynttilöitä. Joka haluaisi tehdä niin. Koko ikäni oon tehnyt asioita yksin, ihan liikaa. Olisi ihminen, jonka kanssa nauraa samoille typerille jutuille. Jonka kanssa voisi olla varma, että se haluaa olla, että saan olla tämmöinen.

Tämä blogi alkaa tuntua samalle typerälle jankkaamiselle. Kai oonkin typerä jankkaaja. Tarkotus oli äskettäin poistaa yksi tunniste, poistinkin sitten näkyvistä kaikki. Tekisi mieli poistaa koko blogi.

Mielessä pyörii

Olisi paljon asiaa, mutta en oikein osaa kertoa. Maailma on mennyt viime päivien aikana ihan liikaa vinksalleen. Pahuus ja itsekkyys tuli liian lähelle eikä kukaan kysy miten mulla menee. Mun paha oloni ei kosketa enää ketään muuta.

Muistan sen parin vuoden takaisin kolarin, samanlainen sattui vähän aikaa sitten niin sekin nostatti asian mieleen. Nyt oikeasti saan vähän kiinni, miten pahalle Miehestä, josta ei saisi puhua, tuntui silloin. Näin, että se kärsii mutta en tajunnut kuinka paljon. Tämä varkausasia tuntuu jo pahalle, ja se asia oli vielä isompi. Enkä minäkään silloin kysynyt siltä, vaikka mielessä niin paljon oli. Aina on liikaa vain minäminäminä-asenne. En uskaltanut ja uskoin, ettei se multa mitään kaipaa eikä halua edes. Ajattelin, että sillä on perhettä ja kavereita niin paljon, ettei se kaipaa. Mutta olikohan se ihan niinkään. Nostin sen jollekin jalustalle ja itseni laskin jonnekin paljon alemmas matelemaan, tietenkin.

Aamulla huomasin taas ajattelevani, että haluaisin olla vihanen jollekin. Mätkiä, potkia, huutaa, koko viimeisen neljän vuoden edestä. Varsinkin viime päivien, kellään ei oo oikeutta tulla kajoamaan mun tavaroihini eikä elämääni. Eikä tuon toisen. Kaupan eteisessä oli taas se nahkasaapasukko istuksimassa, ei ihme kyllä alkanut pulisemaan mitään. Teki mieli kysäistä, että helvettiäkö sinäkin siinä väijyt jatkuvasti.

Psykiatri laittaisi mut varmaan lääkitykselle, jos tietäisi miten usein itken, monena päivänä viikossa. Itken surua, ikävää, väsymystä, pettymystä, yksinäisyyttä ja välillä ihan vaan siitä, että jossain on huominen. Joskus ajattelin, ettei mulla ole huomista ollenkaan. Jotenkin hurjaa tämä elämä nyt. Miten paljon masennuksen hoidossa keskitytäänkään siihen, ettei olisi paha mieli. Ehkä vähän turhaan, kun ihmisillä kuitenkin joskus on, joskus jopa lapsesta asti.

Lohtua

Illalla oli kyllä levotonta, ei nukuttanut ei. Mielikuvitus laukkasi ja nukuin kuitenkin lopulta rauhottavien avulla kuutisen tuntia. Aamulla herätessä sydän paukkasi ihan hitosti, olinkohan juossut jotain kelmiä karkuun unissani tai jotain. Toinen puoli päätäkin kipeänä. Alan epäillä, että puren niin kovasti hammasta stressaantuneena unissani, että se aiheuttaa niskavaivoja ja päänsärkyä. Ensi viikolla meen hierontaan ja vyöhyketerapiaan, yritän sillä saada tuota stressiä vähemmäksi. Purentakisko ei varmaan olisi pahitteeksi sekään. Puren hammasta ihan hereilläkin ollessa joskus hermostuneena.

 Kuulin päivätoiminnassa, että nuorisotalolta oli viety maanantaina nuorisotoimen retkikassa, eli täällä liikkuu nyt vissiin joku karhukopla. Menin sitten tietty möläyttämään kuulleeni tämmöistä, kun kävin postissa...puhun näköjään ihan mitä sattuu. Ei mun sitä olisi kai saanut kertoa missään, sitä on niin sekaisin vielä. Kai sitä vaan ajattelee, että varoittaa muita ja samalla purkaa omaa oloaan. Sekin selvisi, miksi se varas kävi kahdesti. Ensimmäisellä kerralla se säikähti yhtä naista joka meni käytävään.

Päivätoiminnassa pelattiin bingoa. Oli sellanen tunne heti alusta, että nyt natsaa. En oo kertaakaan aiemmin saanut ainoatakaan bingoa. Palkintoina oli kaikenlaisia koriste-esineitä, ekaksi sellainen riippuva enkelikoriste, enkeli lasipallon sisällä joka piteli kultaista sydäntä ja se eka bingo osui sitten mulle. Se tuntui mukavalle. Ihan kuin annettaisi nyt vähän takaisin, kun eilinen oli mitä oli, vähän tasapainoa. Hetken päästä sain toisenkin bingon, mutta ajattelin, että joku muu saa sen palkinnon.

Vähän aikaa sitten sanoin toisessa blogissa, että ei elämään mahdu enkeleitä eikä muitakaan ihmeolentoja, mutta oon alkanut ajatella vähän toisin. Oikeastaan se ajatus on kytenyt jo jonkun aikaa vaikka en sitä oo oikein voinut myöntää. Että jos kuitenkin joku suojaisi ja seuraisi muakin ja elämääni, tämä tuli aivan kuin symbolina sille. En tiedä. Mutta kuitenkin, siinä enkelissä oli myös vaihtuva väri jonka tajusin vasta kotona.

 On lohdullinen olo.