Oliko ihan pakko.

Onpa ollut kamalin ja ahdistavin joulu ikinä. Maanantaina illalla, juuri ennen vuorokauden vaihtumista, toinen kälyni ilmoittaa tulevasta kesävauvasta. No jee, sepä kohottikin mielialaa. Iski kuin tikari johonkin kipeään ja vei loputkin fiilikset. Yritin jotenkin kitkutella ja keksiä jotakin millä selvitä nämä pyhät, niin tuo uutinen romahdutti kaiken. Oma elämä rupesi tuntumaan entistäkin turhemmalle, kurjemmalle, epätoivoisemmalle ja sotkuisemmalle. Säälittävämmälle. Siinä viestittelyssä kälyni kanssa en onnistunut piilottamaan pahaa mieltäni, en hirveästi edes yrittänyt, kun en jaksanut. En edes onnitellut, sanoin vain olevani yllättynyt ja mykistynyt. Hän pohti siinä, että mitenhän onnistuu kun toiset lapset on jo niin isoja jne. Enpä tiennyt mitä sanoa, sanoin vain että mulla ei oo vielä ensimmäistäkään. -Noo vielä sä ehdit ja jos et löydä sopivaa miestä niin sitten vaikka yksin, tuumasi. Vastasin että eipä kaikista ole äidiksi vaikka kuinka haluaisi. -Varmasti oisit just hyvä äiti lapsellesi. Siihen tuumasin että ihan yhtä paska oisin kuin omanikin.

Olen itsekäs paska ainakin.

Olisin tietenkin voinut olla hiljaa, vaan kun en jaksanut niellä tympäännystäni ja epätoivoani, niin laitoin aikani kärvisteltyäni fb-päivityksen, jossa ilmoitin heti pyhien jälkeen varaavani matkan jonnekin hiiteen ensi jouluksi, ja että uutiset tulevista iloisista perhetapahtumista yms. voi sitten jatkossa odottaa parempaa ajankohtaa. No veljeni loukkaantui, tietenkin, ja syyllistää ja pommittaa fb-viesteillä, eikä halua tajuta mitään ja minä oon taas se väärintekijä, jonka tulisi ottaa vastuu kaikesta ja pyytää anteeksi. "Mahtaa tulla hyvä olo, kun saa pahoittaa toisten mieliä". Niin, tuleeko? Ei mulle ainakaan, huono omatunto on. Se kuvittelee, että ihminen aikansakuluksi ja silkkaa ilkeyttään sanoo jotain negatiivista eikä ole mitään muita syitä sellaiseen. Paitsi hänellä.

Miten pitkälle voin ottaa vastuun toisten tunteista? Minusta tuo tuntuu nyt vain pelkästään pahalle ja olisin voinut sanoa aika paljon pahemmastikin, mielessä kävi kaikenlaista. Ei tämä mikään selitys ole, mutta noin se vain meni. En jaksanut siinä esittää ja nuo muut saavat nyt luvan elää tämän asian kanssa, pahoinvoiva ihminen käyttäytyy kuten pahoinvoiva ihminen käyttäytyy. Minäkin olen oman osani saanut aikanani ja likavedet kantanut. Se likavesi on vielä paljon likaisempaa kuin tämä. En minä tahdo kuulla jouluna mitään muistutuksia oman elämäni paskuudesta. Jos nyt milloinkaan muulloinkaan, vaan muulloin se saattaisi olla helpompi kestää ja käsitellä. Jouluna se suru ja perheen kaipuu on kaikkein suurin ja olo haavoittuvin. Miten helvetin iloinen minun pitäisi sitten olla?  Lapsettomuus on osin omakin valinta, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö se voisi tuntua pahalta. Ettei syli ole tyhjä ja sydän kipeä. Murheita ei voi piilottaa joulun ajaksi, ei vaikka kuinka joku toinen olisi onnellinen. Miten kovasti toivoisin voivani olla äiti, mutta minä en pysty siihen.

Miksi en koskaan kuule sanoja anteeksi ja ei ollut tarkoitus pahoittaa mieltäsi. Tai: en ymmärtänyt että... Miten paljon sillä voisikaan korjata.

Eilen suutuksissani hajotin yhden kirjan ja herätyskellon, harmittaa ja nolottaa. Voisin valita toisin, mutta aina lankean tuohon. En sentään itselleni tehnyt mitään vaikka mielessä kävi monta kertaa. Tarpeeksi kun purin mieltäni paperille, löysin taas lopulta surua joka oli naamioitunut suunnattomaksi vihaksi joka kuohahtelee. En jaksaisi enää tehdä työtä tuon eteen. Sain terapeutilta ohjeita tunteiden hillitsemiseen mutta ei niitä edes muista ahdistuneena ja vihaisena. Jotenkin mennyt usko kaikkeen, ehkä tulevaisuudella ei olekaan mulle mitään tyydyttävää tarjolla. Mietin mitä varten olen täällä, tarvitseeko minun enää ollakaan. Jotenkin niin turhaa, kaikesta tulee vain sanomista, pahaa mieltä ja mökötystä. Vihaa ja "mene pois". Laitoin aattoiltana puhelimen kiinni, siitäkin tulee varmaan jollekin sanomista.

 Nyt oli (on) joulu, ja joku olisi saanut pitää kädestä, käydä kävelyllä ja koristella kuusta kanssani. Ehkä vierailla jossakin.  Olisin saanut voida pitää toista ja olla sylissä, silittää ja levätä. Tuota ei korvaa mikään, ihmisen ikävää. Haluaisin unohtaa tämän joulun jo pian, mutta ihmiset kysyy. Mitä minä tästä kerron? Iloinen ja positiivinen pitäisi olla enkä osaa, en ole sellainen. Ehkä sanon vain, että hyvä kun meni, jos jotakin välttämättä pitää sanoa. En osaa viettää mitään kivoja leppoisan joutenolon sinkkujouluja itsekseni, aina kaipaan ihmisiä ympärilleni.

Tänään oon vain syönyt ja lukenut peiton alla kirjaa pitkälle iltapäivään. Yleensä en jaksa keskittyä kauaa, nyt luin koko kirjan. Kirja oli Emma Puikkosen Matkamusiikkia. En kyllä oikein pidä kirjoista tai elokuvista, joissa ei ole selkeää loppua, vaan jätetään liian auki asioita. Muutenkin tuo oli pitkin matkaa aika ihmeellinen teos, mutta jotenkin kuitenkin mukaansatempaava. Erilainen.

Huomiseksi haaveilen pitkästä kävelylenkistä, vaan mahtaako pääkallokeli antaa myöten. Liikunta tuntuu olevan se, joka pitää pollan jotenkin toiminnassa. Nyt pitäisi olla the potkuri.

Pelottaa mennä nukkumaan ja herätä, en jaksaisi huomista. Miten ihminen voi olla näin loppu? Se työtoiminnan hakuprosessi oli selvästikin liikaa. Liikaa asioita, epävarmuutta, suuttumusta, turhautumista ja pettymystä nieltynä ja piilotettuna sisälle. Ehkä pelkoakin.

Jotain murusia.

Tajusin eilen, ettei mulla ole identiteettiä. Voiko olla kukaan ilman toisia ihmisiä? Olenhan minä sisko, täti, tytär, mutta käytännössä nuo ei juuri mitään merkitse. En ole ainakaan tärkeä sisko, täti taikka tytär. Kaikkein vähiten tytär, olen sitä ihmisille joille tärkeintä on oma napa.

En haluaisi tuntea enää mitään, kaikki vain satuttaa ja pelottaa. En haluaisi näyttäytyä missään nyt joulun aikaan, ettei kukaan näkisi, että olen yksin. En halua mitään säälittelyjä, itsehän minä tämän valitsin enkä ole mikään helvetin uhri. Se, mitä en ole voinut valita, on omaa syytäni. Itsehän minä asiani ja ihmissuhteeni oon pilannut. Ihmisiltä kuulee vain niitä vääriä sanoja ja tekisi mieli vääntää solmuun jokaikinen. Ei tähän ole oikeita sanoja, ei tästä tarvitse olla mitään mieltä. Kunhan ei satutettaisi enempää, annettaisi pitää ne pienet onnenmuruset mitä on.

Viime joulu oli paljon helpompi, silloin oli vielä toivoa jostain paremmasta. Nyt en ole mistään varma enää enkä uskalla oikein toivoakaan.