Blah.

Hyvin alakuloinen päivä ollut tänään. Mulle soiteltiin taas siitä työasiasta. Tämä mies, joka tekee niitä sopimuksia, oli puhunut terapeuttini kanssa ja soitteli sitten mulle. Satuin olemaan päivätoiminnassa, niin poikkesin tapaamassa ja käytiin tervehtimässä tulevaa työnohjaajaani, tai mikä sitten onkaan, yhdyshenkilö enempikin. Lupasin mennä maanantaina sinne kattelemaan ja ihmettelemään, veikkaanpa että tämäkin yritys perutaan/peruuntuu. Kukaan ei nyt taas tiedä mitä siellä tekisin. Siellä ei ole edes työpajan ohjaajaa tällä hetkellä saati muita "asiakkaita". Hyvä etten alkanut itkemään siellä.  En jaksa odottaa tuolta yhtään mitään enkä itseltänikään. Miksi näpertelisin siellä jotain ihan huvin vuoksi ja kaapin täytteeksi. Tuntuu jokseenkin turhalle välivaiheelle tämäkin eikä mulla ole hajuakaan mitä sen jälkeen. Minä tahtoisin olla jo töissä, nämä kaikki toimet tuntuu olevan pelkkiä turhauttavia hidasteita. Miksi en vain sano, että lopetetaan jo tämä ja käännetään kelkka ihan toiseen suuntaan? Siitä sopimuksen allekirjoittamisesta en kysellyt suuremmin, kai joku hoitaa sen tai on sitten hoitamatta.  Aivan sama mulle.

Päivätoiminnassa oli hyvin jouluista. Kuusenkoristelua, joululauluja, piparitaikinaa ja kinkkubingoa. Olisi voineet odottaa edes joulukuulle... Siivosin ja järjestelin silläaikaa, kun muutamat värkkäsi sen kuusen kanssa, askarteluhuoneessa kaikkia niitä askarteluvermeitä järkevämmin löydettäviksi erään toisen naisen kanssa ja yksi oli siellä neulomassa. En siis ollut ainoa jota ei pahemmin napannut moinen. En jaksaisi ajatella joulua, koska siitä näyttäisi tulevan melko yksinäinen ja surullinen. Kunpa olisi jo ohi.

Anna mun vajota pohjaan

Yöllä näin unta V:stä. Harvoin se on uniini päässyt ja aluksi se ei niissä koskaan minua noteerannut mitenkään. Edellisessä unessa joku viikko sitten se jopa katsoi minuun päin ja viime yönä puhuikin mun kanssani. Unessa tunsin iloa siitä, että se vietti mun kanssani noin paljon aikaa, tunteja, kertoi itsestään. Säätila unessa oli ohutpilvinen muttei satanut.

Kukaan ei ole mua koskaan noin onnelliseksi saanut. Vihaan tätä elämää, vihaan joulua, ihmisiä jotka lässyttää ja selittää turhaa paskaa. Vihaan tuota joulun ihannointia. Sitä, että ihmiset jättää mut ja sulkee ulkopuolelle. Juuri joulun aikaan sen huomaa kaikkein parhaiten, ulkopuolisuuden. Sen, ettei ole kaivattu eikä kuulu minnekään. Joulu on yksinäisille kamalaa aikaa, enkä ihmettele yhtään miksi jotkut päättää silloin päivänsä. Vaikka sanotaan, että jokainen on oman onnensa seppä niin ei se niin yksinkertaista ole kuitenkaan. Että siitä vaan sitten ystäviä ja perhettä hankkimaan, big deal.

 Noh, rahalla saa ja hevosella pääsee. Ehkä änkeän sinne missä raha kelpaa jos ei seura. Tuntuu ettei ole olemassakaan oikeanlaisia ihmisiä, sellaisia joiden kanssa tulisin juttuun. Kun enhän minä elämästä mitään tiedä ja ajattelenkin omituisesti asioista. Enkä ole edes kovin seurallinen, enempi vetäytyvä.  Vihaan itseänikin kun teen elämästä näin hankalaa.

On ollut mukavaa olla vain itsekseen, mutta tämä on sitten se kolikon kääntöpuoli, ahdistus. Voiko olla vapautta olematta yksinäinen? En tiedä minkä äärellä nyt olen, mutta tunnesyöpöttely ja ahmiminen nostaa taas päätään. Taidan haluta tukehduttaa nämä satuttavat ajatukset ja tunteet tuota miestä kohtaan. Pitäisi mennä sinne latinobiciin vaan en taida, en tällä mielellä.

Vastatuulessa.

Tuntui jo, että olisin viikonlopun aikana levännyt. No kai olinkin vähän, vaan eilinen päivätoiminta askartelunohjauksineen vei taas kaikki mehut. Ja sitä olisi sitten suunniteltu syystä x, huomisellekin. Ei ehkä ihan tule onnistumaan. Koko ajan ohjaajat heittelee jotain ideoita, on asetelmaa ja tuikkujuttuja, joulukortteja ja ikkunakoristeita enkä minä tiedä mitä minun pitäisi sitten oikein asiakseni ottaa, ja miten/mitä suunnittelen, kun tuntuu, ettei aika riitä kaikkeen. Eikä se riitäkään. Ja kaikki puheet siitä ryhmäkoosta tuntuu olevan unohdettu, 10 hengenkin ryhmä on aika suuri.

Ottaa niin kupoliin se yksikin nainen, joka yrittää jatkuvasti teettää kaiken toisilla, minullakin. Ja eilen yksillä naisilla oli taas niin kiire, etteivät ehtineet odottaa, että selitän mitä tehdään vaan alkoivat räpeltää ja leikellä, kun muka osasivat. Pieleenhän se sitten meni. Oikeastaan se koko homma meni muutenkin päin hittoa, otin liian "keskeneräisen" työn, en ollut itsekään oikein varma ihan kaikesta. Mulle kerrottiin viime torstaina tuosta ohjaustunnista enkä ole jaksanut/kyennyt paneutumaan asiaan viikonlopun aikana kovinkaan paljoa.  Tuon ohjauksen suunnittelu vie melko paljon aikaa ja valtavasti voimavaroja. Kun enhän minä ole koskaan paljoa askarrellut, ei ole mitään suurta ideavarastoa takataskussa vaan kaikki pitää erikseen etsiä ja kokeilla, opetella, usein sen varsinaisen päivätoiminnan ajan ulkopuolella. Se vähäinenkin ideavarasto alkaa olla pikapuoliin käytetty. Kun minä vain noiden lankojen kanssa oon aina pelannut. On niin epävarma olokin nyt iskenyt noiden kanssa, en tiedä onko mikään tarpeeksi hyvää tai oikeanlaista.

Pitää huomenna selvittää joku toimintasuunnitelma, kun minä en todellakaan ehdi enkä jaksa kaikkea toteuttaa. Pitäisi tietää sekin, koska on nuo ohjaukset, muuten tästä ei tule mitään muuta kuin kaaosta. Taidan pitää ensi viikon lomaa kokonaan, paitsi että keskiviikkona on ostosreissu naapurikunnan päivätoiminnan kanssa, se taitaisi riittää kyllä ensi viikoksi. Sivuutin taas väsymyksen ja ylikuormituksen merkit, vaikka tunnistin ne. Mahdanko koskaan oppia.

Työtoiminta-asia on laitettu telakalle. Perjantaina olisi se psykiatrin tapaaminen viimeinkin.

Jaksaa jaksaa.

Psyk.sairaanhoitaja viestitteli aamulla, että kaikki on ok ja voisin aloittaa ne hommat ensi maanantaina "sopimuksen mukaan", eli kaikki oli väärinkäsitystä. Eilen taas puhuin terapeuttini kanssa, ja sovittiin, että odotan vielä sen lääkärin tapaamisen yli kuitenkin, ennenkuin teen muuta. Ehkä typerin päätös ikinä. Siihen tapaamiseen on vielä yli viikko, 15.päivä. Siihen aloittamiseen olisi siis vielä ainakin se kaksi viikkoa, mikäli se edes alkaa. Mitä tahansa liikkeitä ja päätöksiä teen, kaikki tuntuu olevan niitä vääriä. Onkohan mulla järjenhiventäkään jäljellä enää silloin...

Kaikki sanoo vain: "sellaista se on". No olkoon sitten sellaista vaan. Eipä minun jaksamisellani mitään tekisikään. Mikä ei tapa, se vahvistaa. Joopajoo.

Onneksi saan ja jaksan vielä neuloa. Kohta menen entiselle naapurille taittelemaan kirjakuusia, tai neuvomaan. Niillä on 5 vk ikäinen poikavauvakin siellä, vien sille tossut. Jospa se antaisi vähän voimia, tai ei ainakaan veisi niitä. I wish.

Romahdus.

Tänään taas yritin hommata niitä työsopimuksia. Sehän menikin ihan hyvin siihen asti, kunnes piti saada työnantajan nimi alle. Täti siellä ilmoitti, ettei hänellä ole lupaa allekirjoittaa, pitää olla lääkärin lupa. Multa paloi siellä käämit, kysyin että no mistä sinä sitä lupaa odotat ja voitko sinä tehdä niitä papereita sitten milloinkaan? Kuulemma voi tehdä ne paperit mutta siitä luvasta ei mitään käsitystä. Ilmeisesti oletti että hommaan sen sille kun sanoin haluavani puhua lääkärin kanssa. Mutta sen tapaamisen piti olla mua varten, päätöksenteon helpottamiseksi enkä olisi älynnyt mitään lausuntoja siltä pyydellä. Senkun istuu ja odottaa siellä sitten rouva. Se ihminen ei oikeasti tiedä yhtään mitään. Sen mielestä oli sovittu, ettei mitään saa tehdä ennen sitä lääkärin tapaamista. Minä taas  ymmärsin,  että silti mun oma päätökseni riittää asian eteenpäin viemiseksi, eihän mun psykiatrini sitä asiaa mun puolestani päätä, eikä anna mitään hemmetin virallisia lupia muutenkaan. Suositella toki voi kaikenlaista. Sitäpaitsi tiedän, että se on asiaa puoltavalla kannalla, koska terapeutti on tästä sen kanssa jutellut jo alustavasti ja tätä työpuolta on jo kauan pohdittu. Siksi ehdotin sitä lääkärin tapaamista, että saisin tukea päätöksen tekoon. Huomasin vain päättäneeni asian ihan omin päinkin ja lääkärin tapaankin vasta perjantaina.

Ei ole hajuakaan miten tästä jatkan, lähinnä toivoisin kuolevani. Tämä on kestänyt jo monta kk, tämä huopaaminen edestakaisin. Oon yrittänyt asiaa viedä eteenpäin eikä se etene, enkä enää jaksaisi unettomia öitä ja epävarmuutta, pettymyksiä kaiken muun käsiteltävän lisäksi. Tekee mieleni pistää ne paperit silppuriin ja unohtaa koko juttu. Auktoriteettipelko nostaa päätään enkä jaksa tapella sen naisen kanssa. En luota tippaakaan siihen ihmiseen. Tuo on jäämässä parin viikon päästä pois työstään ja myös työpajan ohjaajan paikka näkyy olevan auki. Herää kysymys olisiko siellä ketään mua varten sitten kuitenkaan? Justiinsa selvitettiin nämä asiat niin nyt oon kuitenkin taas samassa lähtöpisteessä. Se mies jonka kanssa ne paperit kyhättiin, lupasi soitella kunnan psyk.sairaanhoitajalle ja kysellä, mitä siellä viimeisessä palaverissa oikein sovittiin. Ihan turhaa sotkemista tuokin, ei kukaan tiedä mitä on loppujen lopuksi sovittu.

Minä en taida enää persettäni nostaa tuon asian takia, ilmoittakoon, jos joskus vielä uskaltaa paperit allekirjoittaa. Minä oon nyt ravannut ja uskaltanut ihan tarpeeksi. Kun ei tämä onnistu. Miten paljon olisikaan auttanut asiaa, jos ihminen olisi ollut edes pahoillaan virheestään ja pahoitellut. Minun maailmassani nämä merkitsee paljon. Kukaan ei koskaan pyydä anteeksi, paitsi minä. Hänelle oli kuulemma niin nolo tilanne, kun oli mennyt lupaamaan jotain jota ei olisi saanut, niin nyt ei sitten tehdä ilmeisesti enää mitään. Minähän en sitä lupaa voi hänelle antaa, en tiedä kuka voi. Kuulostaa esimiehensä asialta enemmänkin.

Oon jo vähän miettinyt, että jos tekisin tuota askartelunohjaushommaa siellä mt-paikassa työtoimintana vähän aikaa. Antaisin tuon työpajan ihmisen mennä menojaan ja yrittäisin vaikka alkuvuodesta uudestaan. Koska saan siitä toiminnasta todella paljon. Vaikka sitä ei kyllä olisi joka päivä...mutta yhdestä päivästä viikossa tässä on koko ajan puhuttukin, aluksi. En tiedä ilkeänkö enää muuttaa suunnitelmia, taas kerran, se vaan tuntuisi nyt paremmalle ratkaisulle. Ihan vain siksi että jaksaisin. Tahtoisin levätä vähän aikaa tuolta asialta, mutta kuitenkin tahtoisin jotain enemmän kuin sen pelkän päivätoiminnan. Jonkun oman jutun, jossa voisin tehdä kykyjeni mukaan ja kehittyä, saada itseluottamusta. Siellä on pari muutakin naista tuolla systeemillä: toinen siivoaa ja toinen tekee ruoat, miksi minäkin en voisi olla?

Voikohan olla niin, että se työpaja olisikin vielä liian vaativa, siksi tämä on näin hankalaa ja stressaavaa. Ehkä jopa aivan väärä paikka? Periaatteessa se olisi ihan kiinnostava homma ja haasteellinen kokeiltava, enkä halua siitä ajatuksesta kokonaan luopua mutta lieneekö kuitenkin vielä liian aikaista. Vähän tuollaista väkisellä läpi runnomista ja koko ajan vastustaa. Onko tuo tämän kaiken arvoistakaan. Sekin mietityttää, kun siellä ei olisi sitten välttämättä niitä muita ihmisiä juurikaan, mitä on esim. päivätoiminnassa. Kanssakäymistä, siinähän minä tarvitsen harjoitusta ja olen melko yksinäinen. Jaksaisinko päivän olla ihan itsekseni ja tulla sitten kotiin olemaan taas itsekseni. En usko jaksavani viedä tätä prosessia loppuunkaan, kun ei tälle loppua näytä olevan edes horisontissa. Alkaa tuntua,että ehkä nämä sotkut onkin varoitusmerkkejä väärästä suunnasta. Oli miten oli, minä en jaksa enää tätä, tahtoisin viheltää pelin poikki.

Yöpostaus

Eilinen oli niin monivivahteinen päivä, että uni ei taas tule, tuntuu että tukehdun. Ulkona sataa vettä ihan reippaasti ja sekin tuntuu häiritsevän.   Piti aamupäivällä tehdä se avotyösopimus, vaan kunnassa, ja ilmeisesti koko kuntayhtymässä on tehty joku päivitys tietokoneverkkoon viikonvaihteessa eikä kyseisen paikan tietokone sitten vieläkään toiminut.  Tuo homma tökkii nyt koko ajan.

Päivätoiminnassa jatkettiin aamulla niitä kirjakuusia, osa teki paperimassa-astioita vielä ja oli hyvin touhukas aamupäivä  (minusta voisi kuulemma tulla hyvä askartelunohjaaja). Kaikki oli kovasti touhussaan. Yksi nainen hoksasi satukirjasta irronneita kuvallisia sivuja ja innostui tekemään yhtäkkiä syntymäpäiväkorttia sisarelleen.  Puhuttiin ohjaajien kanssa tästä, kun muut asiakkaat oli lähteneet. Jäi jotenkin mielen päälle yksi mies sieltä, kun se on kovin haluton alkamaan mihinkään tai lähtemään  kotoa. Se miten se teki sitä kirjakuustaan niin huolella, vaikka tiistaina mietin, että jääköhän tuo kesken. Itse en huomannut vaan kuulemma oli niin tyytyväisen näköinen, kun se kuusi tuli melkein valmiiksi. Ehkä vähän yllättynytkin.  Mutta minusta tuntuu jotenkin kurjalle sen puolesta.

Miehet saa mut aika kiusaantuneeksi enkä osaa suhtautua noihin oikein. En ymmärrä noita. Varsinkin se päivätoiminnan yksi tyyppi. Pelkään, että se kiinnostuu minusta enkä haluaisi loukata ketään. En pysty pitämään sitä niin etäällä kuin haluaisin enkä muutenkaan osaa olla noiden kanssa oikein mitenkään luontevasti. Kun ei mulla ole ollut miespuolisia kavereita nuorena/lapsena, ne vaan syrji ja  kiusasi. Ihmettelen, että oon pystynyt V:n kanssa noinkin paljoon, ja että ylipäätään olen parisuhteessa ollut. Oikeastaan hävettää kaikki mitä oon V:lle sanonut. Silti on niin paljon mitä tahtoisin kysyä ja sanoa, mutta en tiedä miten toimia. Päällimmäisenä varmaankin on huoli toisesta, ja pelko menettämisestä. En tiedä yhtään missä se viilettää ja mitä kuuluu. Muutenkin huolia on ihan riittävästi ollut viime kuukaudet. Silloin muutama kk sitten, fb-avautumisesta teki mieli kysyä että mikä on hätänä vaan jotenkin jumiuduin, kai väsymyksestä johtuen ja siksi koska ajattelin automaattisesti sen olevan kiukuissaan mulle. :(  Sisimmässäni osaan sitä aina odottaa. Varsinkin kun on niin syyllinen olo siitä lähestymisestä. Tuntuu edelleen, ettei mulla siihen olisi oikeutta ollut. Miksi mulla nyt olisi.