Kaiken loppu.

J:llä on uusi nainen, vaihtoi nuorempaan ja nätimpään. Mitähän minä oon tehnyt koko tämän ajan, jauhanut jotain paskaa ja tuo J vaan porskuttaa. Haistakoon *****. Oon ollut aivan lohduttoman syvästi pettynyt ihmisiin jo ennestään ja tuosta kamelin selkä taas taittui. Yritin purkaa kiukkuani kirjoittamalla, mutta sillä sain itseni lähes osastokuntoon. Vihan tunteet meni ihan överiksi ja minusta tuli jopa hiukan psykoottinen.  Taas sain muistutuksen siitä, että en todellakaan kelpaa mihinkään tämmöisenä.

Toissayönä V oli käynyt ilmeisesti humalassa "avautumassa" naamakirjassa. En oikein saanut selkoa sitten kuitenkaan mikä sitä loppujen lopuksi noin potutti, mutta teksti oli aika rumaa. Kuulosti  loukatulta hänkin. Mulle jäi siitäkin vähän paha mieli koko päiväksi, otin itseeni vaikka tuskin oli syytä, ja oon pitänyt tuota ihmistä aika paljonkin fiksumpana, ettei alentuisi koskaan tuollaiseen. Toisaalta tuli mielikuva, että mahtoikohan tuo olla hiukan liian yksin kun tuolla lailla purkautui. Tai sitten ei vain osaa puhua vaan ennemmin juo. Mitään tuollaista ei oo ainakaan minun nähteni  koskaan harrastanut. Itselläkin meinaa tulla vastaavia ylilyöntejä, ja on tullutkin kun tarpeeksi pahalle tuntui, ihan selvinpäinkin mutta en minäkään noin törkeästi ole haukkunut. Olisin tahtonut sanoa jotain illalla, mutta huomasin sen kadonneen fb:stä taas (ehkä ihan hyväkin nyt). Tämän jälkeen sain käsityksen, että V:llä olisi lapsi. Tai olen tiennyt olemassaolonsa, mutta en tajunnut sen olevan hänen. Ymmärsin olevan siskonsa lapsi. Nyt kun summaan asioita yksi yhteen niin tajuan olleeni typerä.  En tiedä mitä ajatella, tuntuu kuin elämältä olisi nyt menossa pohja ja kaikki kaatuu. Kai olen tuohonkin pettynyt ja jotenkin järkyttynyt. Toivon tämän olevan jotain väärinkäsitystä, mutta tuskin on. Tuo unelma oli se joka auttoi jaksamaan ja jatkamaan, mutta lasta minä en tahdo. Jotenkin inhoan niitä. Heräsin viime yönä monta kertaa ja joka kerta mielessä oli : V:llä on lapsi, V:llä on lapsi. Ja mitä enemmän yritin pyristellä ajatuksesta eroon, sitä tiukemmin halusin toisesta kiinni pitää. Mutta ei meille taida  koskaan tulla mitään yhteistä elämää. Minä en tahdo olla aina kakkonen, ellei jopa kolmonen enkä halua jakaa ihmistä.  En tiedä mitä tuon ihmisen kanssa oikein tekisin. Mitä tekisin itseni kanssa. Pääsenkö tästäkään yli kun en tiedä miten suhtautua asioihin. En tiedä kelle puhuisin tästä, kuka tätä ymmärtäisi eikä satuttaisi lisää. Ei tämä päivystysasiakaan ole ja terapeutille pääsee vasta reilun viikon päästä.

Inhottaa kirjoittaa tänne, tekstini on lapsellista ja kökköä. Teennäistä paskaa.

Yksikään mies ei enää pääse satuttamaan minua, nuo rikkoo minut aina uudestaan ja uudestaan. Nyt en saa otetta enää yhtään mistään. En ehkä haluakaan, olen luovuttanut. Ei ole mitään syytä toipua, ei tulla ehjemmäksi ja paremmaksi ihmiseksi, koska kukaan ei rakasta. En jaksaisi rämpiä tämän yli.

Minä halusin olla ystävä ja oikeasti rakastaa. Kaikki tuntuu olevan liikaa toivottu tähän elämään. Ei tunteille saisi olla lupaa, siinä käy huonosti. Aina. Voisiko elämä yrittää olla vielä paskempaa?

Kiltteyden loppuhuipentuma.

Nyt on mitta täyteen toisten miellyttämistä ihan täysin. Yksi haluaa udella toisten asioita ja puhua niistä, toisille pitäisi olla juomaseurana, yksien mieliksi pitäisi järjestää syömisensä ja ruokavalionsakin vissiin ja joillekin olisi kai parempi kun olisin hiljaa ja näkymätön. Yksi haluaa mun olevan aina iloinen ja hyvällä tuulella, toisen mieliksi pitäisi alkaa seurustella. Yhdelle pitää kuunnella ja ymmärtää lapsia ja lapsijuttuja. Jotkut pitää kaatopaikkana eivätkä kuuntele sanaakaan mitä minulla olisi sanottavana. Välillä tuntui jo, että kierrän avaintakin väärin asuntoni ovessa jonkun mielestä.  En minä ole täällä toisia varten, en jaksa kumarrella joka suuntaan. Ei minuakaan kukaan kumartele. Enkä minä voi alkaa ystäväksi kenellekään, ellei minusta välitetä. En voi antaa sellaista mitä en itse saa, en voi jaksaa tukea ja kannustaa, jos oma takki on täynnä yksinäisyyttä, surua ja pettymystä, kelpaamattomuutta.

Oon ollut melkein kolme vuotta yksin kotona, välillä sanomatta päiväkausiin sanaakaan kellekään. Nyt kun tahtoisin jotain muuta ja vähän jaksaisin, minä saan jotakin tuollaista. Tahtoisin vain, että joku jo juttelisi kanssani. Huomaisi. Ei odottaisi aina jotakin, juoruja tai terapeutin palveluja. Tai jos pyytää jonnekin seuraksi, minä jään kolmanneksi pyöräksi tai yksin. Kaikille pitäisi olla jotain muuta mitä olen, olla juuri sitä mitä ne toivoisi.

Ei enää tätä.

Tämä utelijatuttava alkoi sunnuntaina pohtia, että kukahan se yksikin nainen on jonka on nähnyt kulkemassa ja kovasti olisi kiinnostanut saada tietää muutakin. No tämä nainen sattuu kulkemaan siellä päivätoiminnassa, ja tuo yritti urkkia että onkohan se joku mt-ongelmainen. Tunsin suurta vahingoniloa ja tyydytystä, kun en kertonut oikeastaan mitään, vaikka tiesin kaikenlaista. Sanoin sitten vain etunimen ja sen että asuu mua vastapäätä, enhän minä niiden muiden kävijöiden asioista saa mitään muutenkaan puhua. Niihin mt-ongelmaepäilyihin sanoin vaan siihen suuntaan että "noo se on vaan sellainen omanlaisensa persoona.". Ei saanut minusta mitään irti. Ei tuo ihminen tarvitse tuon enempää tietoa tästä asiasta. Joka kerta kun saa tilaisuuden, kyselee yhtä sun toista joidenkin asioista, mitä on kuullut jostakin mutta ei tiedä ihan kaikkea. Yrittää hankkia täydentäviä tietoja minulta, joka en tapaa ketään enkä käy oikeastaan missään. Se kuulee kaikkea työssään ja sitten pohtii noita vapaa-ajallaankin, esim. miksi joku myy jotain omaisuuttaan. Mistäs minä tiedän enkä jaksa pohtia enkä arvailla. On hiukan sellainen olo että hohhoijaa, käypä kysymässä. Kun en halua omiakaan asioitani leviteltävän, niin en tee sitä muillekaan.Aika kuluttavaa tuollainen seura, eikä tämä kuuntele puoliakaan siitä mitä sanon. Ja mulla on huono omatunto, koska en halua ystävystyä tuon kanssa enkä jaksa muutenkaan viettää aikaa, kun koen olevani vaan joku, joka ei kiinnosta ihmisenä. Hyödyke. Ei mun seuraani juuri muunlaiset ihmiset edes pyri.

Kerroin joskus aiemmin, parikin kertaa, siitä yhdestä ihmisestä päivätoiminnassa joka vaikutti olevan oikeasti kiinnostunut minusta ja tutustumisesta, jutustelusta eikä ollut vailla mitään sen kummempaa. Ei halunnut alkaa purkaa huoliaan tai kertoa mitään traagisia kohtaloita. Se tuntui mahdottoman hyvälle, ihan helvetin tärkeälle.  Ehkä kaipaisinkin sitä huomiota enempi miehiltä, koska tuntuu, että eron jälkeen meni kaikki arvostus ja kelpaavuus naisena, miehille. Tai oikeastaan tämän V:n jutun jälkeen romuttui aikalailla ne viimeisetkin rippeet.

Elonkerjuu - Viiltävä ikävä

On ollut viime päivinä sellainen olo, että jotakin taas tapahtuu tuolla pään sisällä, jotain suurta positiivista muutosta. Yhtenä päivänä sain ahaa-elämyksen joka on hyvin tärkeä mutta en osaa sitä vielä sanoiksi muotoilla. Tunnen kyllä tällä hetkellä olevani aika pihalla, hyvin suuressa murroksessa ja kriisissä oman minäni kanssa. Kaikki muuttuu. Pelottaa se millaisen ihmisen löydän lopulta kaiken kuonan ja kuorien alta.  Olen miettinyt myös uskaltaisinko olla niin mukava, avoin ja puhelias mitä voisin olla. Pelkään ettei minusta sitten ainakaan pidetä, että olen rasittava lörppö.

Harmittaa kun kesä menee taas jotenkin ohi, nysvätessä. V on lähtenyt Lappiin lomailemaan/kalastamaan ja alkoi niin sapettaa; miksi helvetissä minä oon yksin täällä? Miksi minulla ei milloinkaan ole ollut kavereita jotka lähtisi jonnekin? Toisaalta sitten rauhoituttuani olin mielissäni siitä että tuolla on hyviä kavereita. Tämäkin on mulle ihan uusi tunne. Mutta toivoisin että minullakin olisi, en jaksaisi tätä yksinolemista. Kunpa olisi edes joskus ollut. Nyt onkin alkanut hiukan raottua tuo kaverittomuusmysteeri mahdollisesti; olen liian "epänainen" enkä jotenkin sovellu toisten naisten joukkoon. Siksi nuo suhteet ei ehkä onnistu. Tunnen ulkopuolisuutta ja huonommuutta, koska en ole kuten nuo toiset. Ei ole mitään yhteistä kenenkään kanssa. Minua ei edelleenkään kiinnosta meikata enkä ole oikein koskaan tykännyt käyttää korujakaan, paitsi joissakin juhlatilaisuuksissa vähän. En seuraa viimesintä pintamuotia enkä pukeudu sen mukaan. En pese ikkunoita, en kaipaa "kätevää tupperwarea", siivoan silloin kun sattuu huvittamaan, jos oikeastaan huvittaa silloinkaan eikä varsinkaan kiinnosta keskustella aiheesta. En sisusta asuntoani trendien mukaan. En tahdo omakotitaloa, nurmikonleikkuuta, koiraa ja kolmea lasta ja tila-autoa .Ei ole edes miestä eikä elämänkokemusta nimeksikään, olen se tynnyrissä kasvanut ja vasta alkamassa elää. Ehkä tulisin paremmin toimeen miesten kanssa. Tai sitten en. Ei voi tietää kun en oikein kaveriksi pääse. Ehkä en tule tarpeeksi hyvin toimeen kenenkään kanssa, kun joudun olla aina jotain mitä en ole mutta en tiedä miten muutenkaan voisin toisten kanssa olla, mitä itsestäni voin näyttää.

Elämäni oli lapsena ja nuorena pitkään niin rajoitettua, että en millään päässyt löytämään sitä mitä olen ja mitä elämältä haluan. Vanhemmilla ei ollut kiinnostusta miettiä sitä kanssani eikä aikaa sekuntiakaan. Ei tainneet edes kysyä. En päässyt kokeilemaan eri asioita. Seurasin vain vierestä kun toiset elää, olin hukassa ja pysyin hukassa, mitään vastauksia ei ollut. Luulin joskus tietäväni mitä halusin ja se kaikki perustui siihen, missä luulin olevani hyvä ja pärjääväni.

Olenko liian vanha toivomaan tämmöistä? Toivomaan, että saisin elää edes vähän sitä elämää mikä elämättä jäi. Vapautta ja nuoruutta, kun vielä olen nuori. Ehkä olen nyt siinä murrosiässä mitä ei ollut aikoinaan.

Päivätoimintaan en sitten torstaina mennyt, koska ajattelin ettei siellä tapahdu mitään enkä oikein jaksanutkaan. Tuntui hyvälle, kun en mennyt vaikka tuntui että pitäisi. Ajattelin itseäni enkä sitä mitä muut siitä ajattelevat. En minä täällä elä noita muita varten, helkkari vieköön. Ensi viikolla mennään syömään thai-ruokaa, ehkä silloin änkeän paikalle.

Aivan kuin olisin rauhoittunut ja jotenkin hidastunut. Ei tarvitse hosua, kun ei tarvitse yrittää olla mieliksi jokaikiselle, edes ajatuksen tasolla. Olen helpottunut ja tyytyväinen. Tämä oli se ahaa-elämys.

Jotain itua.

Oon nyt innostunut tuosta idättämisestä, aiemmin kokeilin mung-papuja (en muista kerroinko siitä täällä) ja nyt on ollut vuorossa sinimailanen. Laitoin jo huomiseksi likoamaan aduki-papuja. Tilasin taannoin paketillisen kaikenlaista kokeiltavaa Olivian superfoodsista.

 

Huvikseni otin myös koivusokeria kokeiluun.

Joissakin blogeissa väittivät tuon sinimailasen eli alfalfan tuottavan reilusti noita ituja. Siis että parista ruokalusikallisesta tulisi parikin litraa..no ei kyllä.. Ehkä oon tehnyt jotain väärin, koska ei noista tule varmasti litraakaan. Siemeniä laitoin 0,25 tai 0,5 dl, en muista. Ilmeisesti mulla ei kaikki ole itäneet, olisi ehkä pitänyt liotella pidempään, yön ylikin sen viiden-kuuden tunnin sijaan. Onneksi en kaukaa viisaasti laittanutkaan enempää ekalla kerralla, olisi mennyt hukkaan aika paljon. Pitäisi jostakin saada toinen iso lasipurkki tai parikin niin voisi laittaa enemmän kerralla itämään.

Noita idätysjuttuja googletellessa ja blogeja selatessa tuli ikävä kotiin. J:n luokse. Ei se elämä ollut helppoa eikä herkkua mutta siellä oli silti Koti. Jossakin sivustolla kerrottiin kellarista, toisessa oli kuvakin ja muistin sielläkin olevan kellarin. Vielä se ikävä vain nousee välillä pintaan.

Päivällä kävin vielä hierojalla, ja totesin että ei taida enää hyödyttää hieroa noita jalkoja. Hiukan hellänä ovat vielä jostain kohdista mutta katsotaan jos ne aikaa myöten helpottuisi. Sieltä tullessa kävin kaupassa (en taida juuri muualla käydäkään) ja silmiini osui taas Reilun kaupan ruusukimppuja. Monesti niitä ihailen ja juuri koskaan en koe ansainneeni niitä enkä osaisi niistä nauttia. Tällä kertaa sanoin mielessäni, että nyt sinä Varpuk saat ruusuja, ja juuri nuo tummanpunaiset on sinulle. Mieli on ollut jotenkin niin kevyt ja tasainen nyt pari päivää niin pystyin suomaan itselleni nämä.

 

 

Hyvä mieli oli siitäkin, että nuo jalat on nyt parempana. Välillä tuntui jo aika epätoivoiselta. Aamulla kyllä ei ollut niin hyvä mieli, heräsin taas neljän aikaan johonkin epämääräiseen oloon. Olen miettinyt että laskeekohan tuo verensokeri joskus liian alas aamuyöstä, ahdistaa  ja häiritsee unta. Joskus kyllä on ollut ihan rehellisesti nälkäkin  hyvin aikaisin aamulla. Yleensä herätessä on hankala olla ihan siksikin, koska ei ole tiedä mihin "tarttua". Ei mitään minne mennä, mitä tehdä eikä ketään ihmistäkään.  Jonkinlainen tyhjyys jo herätessä, puuttuu kaikki se miksi olisi olemassa. Siksi monesti lähden ulos liikkumaan heti aamusta, koska se oleminen on vain niin hankalaa, on levoton ja hermostunut.

Nyt on kyllä hankala mennä  nukkumaan, kun on nukkunut pari yötä huonosti. Alkaa hermoilla sitä heräilyä ja hankalaa oloa. En ehkä yritäkään vielä toviin.

Kaikki tiet vievät ei-mihinkään.

Onpa ollut kamala ahdistuksentäyteinen päivä, nyt onneksi alkaa olla helpompaa. Kaupassa käydessäni tajusin etten jaksaisi olla sielläkään. Näen itseni samoin, kuten muut, mm. eräs mieshenkilö ketä en voi nyt edes mainita. Näen rumat hiukset, ruman naaman, rumat vaatteet ja kasan läskiä. Hävettää olla missään. Silti on pakko päästä jonnekin ihmisten ilmoille, kotona kaatuu seinät päälle. Muuten olen lähinnä vain maannut sohvalla, katsonut teeveestä kaikkea joutavaa ja torkkunut. Syönyt mitä sattuu. Nettiyhteyskin oli poikki kaapelitöiden takia koko päivän.

En ole siltikään niinkään pettynyt itseeni, olen pettynyt toisiin ihmisiin ja elämään. Minä yritän ja minut kampitetaan joka kerta. Kukaan ei auta vaan kaadun. Elämä ei kanna enkä voi sille mitään. En tiedä minkä takia elän, jos en saa rakastaa ketään, haaveilla edes. Jos minulla ei koskaan ole rakkaita ihmisiä. "Omia" rakkaita. Pelkään etten saa, en löydä. Tuntuu, että minua yritetään nyt pakottaa johonkin johon en pysty ja ahdistaa kuolemaksi. En vain ole valmis luopumaan. Kai tahtoisin olla taas niin kiltti ja mieliksi kun pelkään (uskon) ettei minusta enää pidetä.

En tiedä mihin suuntaan menisin, kun kaikki suunnat näyttävät olevan vääriä ja ovet paukkuu kiinni. Kuka tässäkin auttaisi? Taas toivoisin saavani pysyvän eläkkeen, ettei tarvitsisi yrittää, mennä mihinkään suuntaan ja pettyä enempää. Ei tarvitsisi olla ihmisten kanssa ja huomion kohteena, kun ei se tunnu onnistuvan. Häpeä ja huonommuus on saanut minusta vallan nyt, en pystynyt taistelemaan noita vastaan. En jaksanut.

Kävin siellä kahvittelussa, enkä nyt pettynyt olekaan. Ahdistunut vain valtavasti. Puhuttiin varmasti puolitoista tuntia kaikenlaisesta...Ei kuulemma kannattaisi elätellä enää toiveita V:n suhteen ja kannattaisi jättää kyseinen ihminen "omaan arvoonsa", olla vain kuin ei mitään olisikaan.  Miten tässä vaiheessa jätät ketään, ei niin voi tehdä. V on ihminen joka olemassaolollaan estää palaamasta takaisin sinne kylmään maailmaani, jossa ei ole mitään kaunista eikä hyvää, pelkkää vihaa ja katkeruutta. En tahdo palata sinne takaisin. Pelottaa. Saisinko pitää edes tästä kiinni nyt? Onko minulta kielletty kaikki elämää ja elämänhalua ylläpitävä?

Ahdistaa tuo ehdotus, joutuisin tekemään omien tuntemusteni vastaisesti. En voi, en tahdo. Järkevää se voisi ollakin, ainakin joltain kantilta katsottuna. Miten voin luopua haaveesta luopumatta koko ihmisestä, miten voin elää sen ajatuksen kanssa ettei meistä tule mitään. Miten voin lakata tuntemasta. Mistä minä haaveilen nukkumaanmennessä, minkä takia herään aamuisin. Ehkä minä elän loppuelämäni yksin ja laput silmillä, en jaksa pettymyksiä enää.

 Jos olisi kanttia, päättäsin päiväni kun terapia loppuu, silloin se ei enää olisi kellekään haitaksi. Niin rohkea minä en kuitenkaan ole. En vain jaksaisi olla täällä, olen niin pettynyt kaikkeen. Kaikkiin. Väsynyt siihen, etten ymmärrä itseäni enkä elämää eikä kukaan selitä. Kaikkeni olen yrittänyt ja vähän enemmänkin, ja kaikessa silti epäonnistunut. Olen ollut mukava ihmisille, mukava itselleni, työstänyt kamalan paljon vaikeita asioita, ollut ahkera, rohkea ja sinnikäs. Rohkeampi, kuin koskaan osasin kuvitella pystyväni olemaan. Uskalsin luottaa siihen, että minusta voisi joku kiinnostua, joku voisi rakastaa minua. Uskalsin tuntea ja toivoa. Silti minulla on edelleen yksinäiset päivät,illat ja yöt ja turha elämä, jossa kukaan ei tarvitse minua. En ansainnut edes kunnon selitystä millekään. En sille miksi minut kiusattiin ja hakattiin täysin romuksi lapsena, en sille miksi minut jätettiin, miksi minun kanssani ei voisi olla mitään suhdetta. Kuinka pahasti ihmisillä ja elämällä onkaan oikeus loukata ja satuttaa.

Maanantaita.

Iik,  olen oppinut törsäämään. Ostin vaatteita ja tilasin Lush.fi:stä kalliilla saippuoita..sillä seurauksella että tili on melkein tyhjä. (Olen palasaippuafani, ja käsintehdyt saippuat eivät kuivata niin kovasti ihoa). Maksoin muka fiksusti vuokrankin jo hyvissä ajoin enkä odottanut seuraavaa kuntoutustukea. Säästötilillä on tietty vaan sinne ei nyt kajota, ei ennekuin on ihan pakko. Ne rahat säästetään johonkin isoon ja tärkeään. Huomenna olis taas käytävä hierottamassa noita koipia, siihen nyt saa onneksi maksuaikaa. Tilasin saippuat Miranda, Figs and leaves ja Rockstar. Melko voimakkaan tuoksuisia, ehkä vähän turhankin. Käyttöön pääsi Rockstar ensimmäiseksi, eikä se käytössä enää tuoksu niin voimakkaalle mitä aluksi olisi ajatellut. Kylppärissä tuoksuu jonkun verrran, mutta iholla ei juuri ollenkaan. Ehkä siinä pieni pettymyksen paikka. Mutta vaahtoaa reilusti, eli voi olla melko kestävä saippua.

On ollut sadepäivä. Aamulla heräsin ennen viittä ukkosen jyrinään, luulenpa, että se taas kohta tulee kaatosateineen, on jyrissyt moneen otteeseen tänään. Talonmies kävi avaamassa syöksytorvea, kun ei sieltä sitä vettä juuri ulos tullut, vaan suurin osa valui rännistä yli ja kasaantui lätäköksi takaoven eteen kastellen kaiken mahdollisen. Ei se nyt minusta vieläkään ihan kunnolla vedä mutta paremmin kuitenkin. Ei ihan joka sade valu yli sentään.

Päivätoiminnan suhteen olen ihan yhtä ulapalla vieläkin. Hävettää mennä sinne sen viime episodin jälkeen...Mutta onko minulla varaa antaa periksi? Voisiko asiat muuttua keskustelemalla. Tai voisinko noiden ihmisten avulla keksiä jotain muuta. Kun minä tahdon kehittyä ja kasvaa, olla parempi ihminen ja tyytyväisempi elämääni. Tahdon voittaa vaikeudet mitä elämässäni nyt on, en halua jäädä tämmöiseksi. Tämä ei ole mitään elämää. Mutta voimat loppuu, tuntuu että olen liian yksin silti vaikka sitkeästi tuollakin olen käynyt. En vain selviä yksin tästä elämänvaiheesta, siksi tuntuu ettei ole varaa polttaa mitään siltoja. Mutta apua on niin kovin hankala pyytää. Kun on jo kauan, lapsesta asti ollut ajatus, ettei minua kukaan halua auttaa pyyteettömästi, ei ole olemassa lähimmäisenrakkautta minulle ja mahdollisimman pitkälle yrittänyt pärjätä yksin. Että olen riesa ja vaivaksi jopa omille vanhemmilleni. Jos ei pärjää yksin, niin jääköön tekemättä. Koen, että ihmisillä on  joku oma lehmä ojassa siinä "auttamisessaan", että saavat käyttää minua hyväkseen omien tarkoitusperiensä toteuttamisessa, ja saavat määrätä elämästäni. Että haluavat auttaa vain silloin, muulloin olet omillasi.

 En kyllä ole enää yhtään varma, pystynkö enää käymään tuolla, olemaan sosiaalinen ja esillä edes tuon verran. Nyt tuntuu ainakin todella vastenmieliselle, kun jokainen liike huomataan ja seurataan. Kiusallista. Ja kun ei kiinnosta kommunikoida sen porukan kanssa, paitsi muutaman. Tuntuu, että minua inhotaan siellä, ellei jopa vihata.

Näin kaupassa yhtä tuttavaa, karjaihmistä entisestä elämästä. Yritin väistellä ettei olisi tarvinnut jutella vaan huonosti onnistuin. Tuntuu että tällä ihmisellä ei ole minää ollenkaan. On vain karja. Hiehot sitä ja hiehot tätä, oli nytkin hänen kuulumisensa, Eipä kovin paljoa jaksanut kiinnostaa, hymyssäsuin vain kuuntelin ja lipesin paikalta heti kun mahdollista. Minä ainakin tahdoin, että minun kuulumisia halutaan kuulla eikä vain sitä mitä eläimille kuului.

En jaksa/halua nähdä ketään.