perjantai 28. kesäkuuta 2013

Megaväsypostaus

Eilen alkoi viiden, vaiko peräti kuuden viikon terapiatauko, pitäisi yrittää olla vähän lomalla siitä hommasta kai itsekin. Kävin itkemässä pahaa oloani terapeutin luona ja olo vähän helpotti. Puhuin ahdistuksesta, omasta paskuudestani mahdollisena elämänkumppanina, valtaisasta mustasukkaisuudesta V.tä kohtaan, parisuhteesta vaikka ja mitä muutenkin, avioliitostakin. En minä ole koskaan oikein edes ajatellut mitä avioliitto oikeastaan tarkoittaa, olen kyennyt näkemään sen vain jonkinlaisena omistussuhteena ja vääristyneesti. Se on kuulemma tasavertainen suhde kahden ihmisen välillä. Juuri siihen tasavertaisuuteen minä en kykene. Olen poljettavana, unohdan itseni ja toteutan vain toisen toiveita ja tarpeita ja elän hänelle. Tai poljen toista itse. Tunnen olevani suoranainen peto.

Terapeutti yritti olla kannustava, muistutti siitä miten suurta ja tärkeää työtä nyt teen kun työstän näitä asioita. Että pitäisi antaa itselleen hyvää palautetta siitä. Saattaisi auttaa jaksamaan. Minä kyllä jo toivoisin jotakin palkintoakin tästä vuosien uurastuksesta. Terapeutti sanoi, että se ihan varmasti tulee vielä. En ihan jaksa uskoa. Sanoi, että mustasukkaisuus on merkki siitä, että on uskaltautunut ihastua ja jopa rakastua, mutta sillä on oma kääntöpuolensa sitten myös. En muista mitä tarkalleen sanoi siitä kääntöpuolesta. Onhan mustasukkaisuudesta tehty yhtä sun toista rikostakin, enkä ihmettele. Itsekin sekoan.

Pahoitin taas mieleni V:n sanoista eräässä fb-päivityksessä. En jaksa tuotakaan ihmistä nyt.  Minä en oikeastikaan ymmärrä mitä kukakin ja mikä tarkoittaa.  Ei kai pitäisi niitä fb-juttuja ottaa niin tosissaan ja yrittää tulkita, ne on kuitenkin vain sanoja, ilman eleitä ja ilmeitä. Nyt kun luen sitä kommenttia, ei siinä mitään loukkaavaa ole edes. Jostain syystä mieleni haluaisi tulkita tuolla lailla taas. Takerrun johonkin yhteen sanaan joka saa minut tuntemaan itseni ihan pöljäksi. Mikä hitto se saa ajattelemaan noin? Eikun niin, minunhan piti olla lomalla.

Tänään pinnani sitten lopulta kärähti päivätoiminnassa ja annoin kuulua. Meidät laitettiin siivoamaan. Menetin hermoni siihen jahkaamiseen, kuka tekee mitäkin ja hidasteluun ja siihen että mua ahdistaa noin näkyvä tekeminen. Ja ahdistuin siitäkin että sairaanhoitaja uhkasi punnita meidät ja sitä paasaamista liikapainosta en olisi jaksanut nyt kuulla. On muutenkin hankala olla itsensä kanssa, joku paasaa sitten sormi pystyssä että laihtua pitäisi. Sitähän minä en tiennytkään. Sanoin että mitä helvettiä varten näitä hommia ei voida ikinä suunnitella kunnolla, voi jumalauta. En siivonnut sekuntiakaan, menin ulos istumaan jäähylle ja lopun aikaa selasin jotakin ikivanhoja lehtiä ja lähdin ennen puoltapäivää pois eikä mua punnittu. Menin jotenkin taas takalukkoon.

 Kun olin lähdössä, sanoin sille sh:lle, että minä taidan lopettaa päivätoiminnan, en jaksa enää tulla tänne turhaan istumaan. Että minulla teetetään sellasia hommia, jotka kuuluisi jonkun siivoojan tehdä. Ja että en ymmärrä miksi tämä porukka on näin monenkuntoista, miksi on jotain kehitysvammaisia joukossa,että pystyttäisi varmaan parempaankin (ilman niitä). Vastaukseksi sain: kuka sun mielestäs on kehitysvammainen? "Sun mielestäs". Ei tuohon nyt kummosta päättelykykyä tarvita että huomaa kuka on ja kuka ei. Senkin sanoin, etten ymmärrä miten siellä pitäisi olla. Kun kaikki istuu siinä samassa tilassa ja odottaa käskyjä, välillä puhuvat paskaa niin että korviin ottaa ja minä haluan käydä heti toimeen. Sh:n mielestä tuo muu ryhmä ei ole osannut tukea minua ehkä riittävästi. No en minä nyt sellaista edes odottanut, yksinhän minä aina olen ja teen kaiken niinkuin parhaiten kykenen. Kuulemma se siivoaminen on joillekin harjoitusta, ettei ne kotona sitä saa harjoiteltua ja opeteltua. No ok, mutta entäs ne, jotka ei tarvitse/halua harjoitusta? Mitään ilmaista työvoimaa minä en ole.

Sanoin ettei mua kiinnosta vain kommunikoida niiden muiden kanssa, vaan haluan tunteen että menen jonnekin tekemään jotain järkevää. Vituttaa ja hävettää. Olihan sillä hoitsulla sitten muka ideoita kaikenlaisia. Väitti mun olevan niin ammattitaitoinen kädentaidoiltani että voisin vaikka päästä johonkin ohjaajaksi. Työkokeiluja sun muita...mistä minä tiedän mihin mun voimat riittää. Nytkin on jo jatkuvasti siinä jaksamisen rajalla.

Tunnenhan minä oloni aika ulkopuoliseksikin siellä. Muilla on tutut kuviot, tutut ihmiset. Ihan omat jutut. Minä en tunne ketään, silti minun pitäisi olla julmetun sosiaalinen. Enkä minä luota keneenkään.

Tunnen olevani ihan turha ja tarpeeton ihminen.  En missään tarpeellinen enkä kenellekään tärkeä. Tuo toiminta ei taida siihen asiaan auttaa, enemminkin turhaudun vain lisää, kun en pääse oikeasti eteenpäin askeltakaan. Pää on jatkuvasti kipeä ja paha olla, väsyttää ja kuvottaa. Elämään pettynyt olo. Päivätoiminnassa on nyt kahden viikon tauko, olisi mietittävä vieläkö jatkan. En oikeastaan enää haluaisi/jaksaisi, mutta onko muutakaan kun ei kotonakaan jaksaisi olla aina. Toisaalta mietin, että voisinko ohjata muita siellä askartelu/kädentaitopuolella..kun ei nuo ohjaajat juuri osaa kuin joitain simppeleitä askarteluja. Vaikka tuntuu ettei kukaan halua siihen tullakaan, kaikki inhoaa mua jo. Enkä minäkään ehkä pidä noista ihmisistä niin paljoa. Mun suunnitelmat ja yritykset kariutuu heti alkuunsa tai jopa ennen sitä. Minua pelottaa.

Sanotaan, että kun ovi sulkeutuu, toinen aukeaa.  Mitäs sitten kun ne ovet aukeaa ja sulkeutuu samantien? Eivät oikeastaan edes kunnolla aukea. Kuulemma en saisi luovuttaa, olen vielä nuori ja on toivoa plaa plaa. Voi mitä paskaa. Kaikkien kuuluu sanoa noin, vaikka siitä ei ole mitään näyttöä. Eikö ne tajua miten epätodennäköistä oikeasti minun on saada elämäni raiteilleen. Varsinkaan jos en saa siihen mitään apua, oikeasti. Moni sanoo että voidaan auttaa ja ollaan apuna, mutta miten jos en tiedä yhtään mitä kannattaa yrittää, mitä haluan, mihin pystyn. Miksei siinä voi kukaan auttaa? Kaikki on kyllä auttamassa sitten joskus muttei nyt, ei ikinä nyt.

tiistai 25. kesäkuuta 2013

Juhannusta kuvina ja muutama ajatus.



 
Pyörähdin siellä kokolla. En tiedä kannattiko. Lyöttäydyin yhden päivätoimntalaisen seuraan, ja ehdin olla ehkä 10 minuuttia siellä niin tämä alkoi jo puuhata lähtöä. No minä lähdin houkuteltuna sitten samaa matkaa, ajattelin että yksinpä sitä sielläkin olisi ollut. Jotenkin kuitenkin harmitti. Ehkä olisi parempi ollut olla menemättä ollenkaan. Tai pysyä ihan vaan erossa kaikista, omissa oloissaan.
 
 
 
Aattopäivä oli pilvinen mutta illaksi selkeni.
 
 
 
 
 
 
Aaton myöhäisillan pyörälenkki.

 


 
 
 
 

 

Juhannus meni yllättävän mukavasti, olen jopa hetkittäin nauttinut vaikka jäinkin kotiin. Tunsin suorastaan pientä onnea ja tyytyväisyyttä istuessani pihalla neuleeni kanssa. Mielenrauhaa. Siivosinkin jopa ennenkuin oli ihan viimeinen pakko ja suunnittelin uusia käsityöprojekteja. Tänään joku on ahdistanut kuitenkin aika kovasti jo heti aamusta. Tekisi mieleni mennä vaikka tuonne:




 


Luulen että minua ahdistaa muumuassa se, kun en tiedä mitä tunnen. Eikä ole mitään mihin tarttua, mistä pitää kiinni.


keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

Hurahdus ja juoksijapoijan paluu

Voihan hurahdus. Kävin kirjastossa lainaamassa yhden lehden ja pakko oli vielä vähän seurustella noiden  aakkostaulujen kanssa siellä.  Nämä lähtivät mukaan.



 

Tilanne on nyt tämä, ei hyvä. Musta mies juoksee tuolla makkarin oven toisella puolella. Tai juoksi, se päätti justiinsa pudota alas. Öljylamppu pääsi olkkarin seinälle. Jotenkin tuntuu että tuo eskimo muuttaa muualle, vähemmän on sittenkin enemmän.

Lapsetusta.

 
Tein tuollaiset sukat pyynnöstä eräälle päivätoimintalaiselle. Kokoa nainen, 7-veljestä jättiraita-langasta. Oli tyytyväinen mutta möin liian halvalla. En ole ennen tehnytkään tuolla Junasukkien mallilla isoja sukkia. Ihan hyvät niistä tuli, vaikka meinasi stressata välillä. Kuva on otettu yöllä ja on hiukan huono väritykseltään.
 
Taannoin uhosin lopettavani koko päivätoiminnan, vaan PÖH. Minähän en luovuta. Menin tänäänkin vaikka normaalisti kävisin vain torstaisin. Tällä viikolla kun ei ole terapiaakaan niin ajattelin kävästä kattomassa mitä siellä tapahtuu. Kun ohjaajat on molemmat lomalla, meidän kanssa oli paikan psyk.sairaanhoitaja, nuori nainen. Pidettiin (taas) tietokilpailua, käytiin kirjastossa ja kahvilassa jopa:O Oli ihan kiva päivä vaan kyllä väsyttää. Viime yönä heräsin taas johonkin huutopainajaiseen, mutta sain unen kuitenkin melko pian. Nukkumaan mennessä mieleen nousi niitä onnettomuusasioita vielä,  myötätunto taas heräsi toista kohtaan. Olo oli hiukan haikea ja kaipaava, niin se alkoi sitten tuoda muitakin tunteita perässään.
 
 
Kirjastossa oli myynnissä näitä:
 
 
 

 
En voinut vastustaa kiusausta, neljä euroa pulitin näistä kahdesta. Melkein liikutuin, näitä kuvia katselin silloin lapsena koulun seinällä niin monet kerrat, ainoita kivoja muistoja ala-asteelta, ehkä koko peruskoulusta. Yläaste oli jo aika huonoa aikaa, siitä ei ole tainnut jäädä yhtään hyvää muistoa. Koin vain olevani outo ja hyvin epävarma kelpaavuudestani, viallinen enkä oikein tiennyt missä saisin oll. Pelokas. Olisi näitä ollut vielä joitakin muitakin, mutta nämä puhuttelivat. Saatan kyllä huomenna käydä uudestaan katsomassa haluaisiko joku tulla vielä mukaan. Ehkä haen sen "neekerin" joukon jatkoksi. Jos niitä vielä on. Bambikin olisi kiva mutta sitä ei ollut. Tämä lappalainen oli kaikista kivoin silloin lapsenakin.
 

 
Tuohon ne sitten pääsivät, eteisen seinälle. Näyttää ihan koulun eteiselle nyt. Tuntuu vähän hölmölle pitää noita seinällä, kun ei ole lapsia mutta pidän kuitenkin.
 
Minua taisi viehättää kaikenlaiset kuvat ja piirtäminen jo lapsena, vaikka ei minulla mitään piirtämisen lahjaa ole. Kirjoittaakin tykkäsin, ainekirjoitus oli lemppari. Paperinukkeja hamusin ja  piirsin itse niille vaatteita. Keräsin sitä Rakkautta on-sarjakuvaa yhdessä vaiheessa, jossakin naistenlehdessä sitä julkaistiin. Harmittaa kun ei ole tallessa noita.
 
Juhannussuunnitelmat on edelleen auki. Auki ne taitaa jäädäkin. Kunpa voisin edes tehdä kunnon kävelylenkkejä.. En minä välttämättä minnekään haluaisi edes lähteä sen kummemmin, mutta kun ei täällä kotonakaan ketään ole.

perjantai 14. kesäkuuta 2013

Kyrsä vol. 12689 tai jotain

Vituttaa se päivätoiminta niin, että taidan lopultakin lopettaa. Ärsyttää olla ihmisten kanssa, ärsyttää odotella ja istua, juoda ja syödä ja odotella syömistä ja juomista. Pokkuroida ja patsastella. Turhauttaa. En minä tiedä miten siellä pitäisi olla. Tuntuu että pilaan koko päivätoiminnan, koska ärsyttää niin kovasti ja se kuuluu ja näkyy vaikka kuinka yritän hillitä itseni.

En ole nyt kahteen vuoteen syönyt juuri lihaa, en ole kyennyt. Nyt hiukan olen alkanut taas syömään jotain. Päivätoiminnassa kuitenkin pidän sen linjan vielä, etten syö. Se tiedetään siellä, mutta sitä ei oteta huomioon missään, eikä laktoositonta ruokavaliota. Tänäänkin tarjottiin kinkkuvoileipiä ja kodalla grillatessa olisin saanut olla nälissäni jos en olisi ottanut omia grillattavia mukaan. Tarjoteltiin makaronikinkkusalaattia, grillimakkaraa ja jotain vanukkaita joissa on laktoosia. Se suututtaa, tänäänkin sain vaivoin hillittyä itseni, kun tyrkytettiin taas niitä kinkkuleipiä. Helvettiäkö minäkään sitten otan huomioon yhtään mitään, tai ketään.

Olen nyt alkanut pidentää kävelylenkkejäni puoleen tuntiin. Ei se nyt mainittavasti ole pahentanut ainakaan tilannetta, mitä nyt viime yönä sain taas krampin sääreeni. Mutta en minä välitä. Liikkuessa tunnen itseni edes vähän aikaa ihmiseksi, vähemmän vastenmieliseksi. Ja nimenomaan kävellen.

En jaksaisi mennä terapiaan huomenna, en tahdo kertoa miten paha mieli minulla on. Minun pitäisi vain olla iloinen, kun eihän minulla ole mitään oikeaa syytä olla pahoilla mielin. Jos joku syy on, se on itse aiheuttamaani ja siitä on turha märistä. Ei joku sydänsuru ole mikään oikea syy olla pahoillaan. Sitä sattuu, shit happens. Get over it.

Laitoin tässä joku aika sitten Ravelryyn valmistuneisiin töihini sen huulirasvapiilon. No johan joku oli kommentoimassa kuvaa englanniksi, että miksi tämmöinen on Ravelryssa. No öööö.. miksi ei olisi?  En vastannut mitään, tuskin tuo mitään vastausta edes odottaa. Mitä minulta edes kyselee, siellä on yli 300 muutakin samanlaista työtä näytillä. Ehkä joku heistä osaa kertoa miksi se siellä on, jos ei itse tajua. Englanniksi jopa.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Kävin päivätoiminnassa ja kysyn taas kerran: miksi? Ehkä kuvittelin että oloni olisi helpottunut siellä. Nytkin se alkoi vasta klo 12 ja loppui 13.30 Siinä sitten taas kaikki kertoivat jotain viikostaan. Ohjaaja kyseli kesäsuunnitelmista, ihan kuin mulla niitä olisi. Sanoin sitten, että juhannuksena pitäs mennä jonnekin vaan en tiedä minne. Varmaan oon yksin kotona. "No se tulee sitten varmaan kohalle jossaki vaiheessa, se minne mennä." Joo vitut tulee. Ei se mistään tule. Joka ikisen juhannuksen olen ollut kotona, viime vuodet ihan yksin jopa. Ei se tule. Helppo sanoa tuonkin akan, itellä on  työ,mies , perhe, koti ja maat ja mannut. Hyvä siinä on olla vain kotonakin, tai lähteä vaikka reissuun kun aina on seuraa tai kotona tekemistä. Mitä minulla on, mitä minulla tulee koskaan enää olemaan? Olen niin jumissa kuin olla ja voi.

Mulla oli idea eräästä hotellista/mökkikylästä jonne voisin mennä juhannukseksi, vaan yöllä tajusin että V voi tulla sinne. Siellä minä sitten olisin, V olisi siellä kavereineen, ehkä jopa jonkun naisen kanssa ja minä en kuuluisi siihen porukkaan enkä mihinkään muuhunkaan eikä minua varmaan pyydettäisikään. Siinä meni sekin idea. Minä en pääse tästä miehestä koskaan yli, en varsinkaan, kun en ole edes yrittänyt kaikkeani. En ole yrittänyt uudestaan. En minä enää voi, olen surkea luovuttaja. Tuntuu että oon jo pilannut ihan tarpeeksi asioita, jo sillä ensimmäisellä kerralla. Olisin ollut vain hiljaa. Silloin se ei tietäisi että kiinnostaa eikä olisi siksi vaivautunut tai mitään. Voisi jopa tehdä joskus itse aloitteen, jos kiinnostuisi. Eihän se nyt voi tehdä kun on jo kerran mut torjunu. Vaikka siksihän se kai torjuikin, koska ei milloinkaan voisi minusta kiinnostua. Ei kukaan voi. Pelkään että kohta ei ole edes ketään kenestä haaveilla, mitä sitten jää?

Nyt sitten sitä yhtä juhlittiin siellä, niitä viisikymppisiä. Söin täytekakkua ja lähdin. Sanoin heipat vaan ei kukaan vissiin kuullu, whatever. En kehunut kakkua. En toivotellut hyviä lomia ohjaajalle, syököön päänsä vaikka. Voisi viedä ne idiootit kehitysvammaiset mennessään (anteeksi). Ei niitä jaksa kuunnella. Joskus voisi tajuta itsekin pysyä kotona. Olisin tietenkin voinut jäädä sinne tekemään oikeasti jotain, kun muut lähtivät vaan paskaako sitä, ei se siitä olisi kummemmaksi muuttunut. En minä jaksa tässä vaiheessa enää esittää muiden mieliksi jotain.

Lapinlahden linnut tämän osasi kiteyttää: vielä jos tulloo pahempi olo niin kohta olen vainaa. Tuli tuossa kun aloin tätä kirjoittamaan, niin suuri ärtymyksen ja kiukun puuska, että teki mieli taas tehdä jotakin jollekin, paiskoa ja heitellä. Tuli mieleen kaikki mitä kotona on opetettu tuntemisesta ja miten minua on syytetty tunteiden ilmaisemisesta. Sen sijaan huusin suoraa huutoa. Se helpotti vähän. Olo on silti ihan käsittämättömän huono. Juhannus ahdistaa niin että kuolen, kotiin en voi jäädä. Siitä ei tulisi hyvä.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Kortteja sun muuta.

Jopa ahdisti tänään, aamusta alkaen. Askartelin kuitenkin vähän, pari syntymäpäiväkorttia kuorineen. Aloitin nuo kyllä jo joku päivä sitten vaan viimeistelin nyt. Tuo tytönkuva on käytetystä kortista, vähän kökköjä kyllä mutta kelvatkoon. Käytin myös tapettinäytekirjojen materiaalia. Tyttökortti menee viisivuotiaalle ja toinen menee 8 vuotta täyttävälle.




 
 
 
 

En tiedä mikä minua oikein ahdisti taas, yhtäkkiä illalla se vain oli poissa. Ehkä se oli yksi syy, kun ymmärsin miten kova kaipuu on olla tuon yhden ihmisen seurassa enkä voi olla niin usein kuin haluaisin ja silloin kun voisin, en kuitenkaan mene. En kehtaa kun ei ole mitään oikeaa asiaa, mennä vaan tervehtimään. Jäädyn kumminkin enkä saa lopulta sanaakaan suustani.  Kai yritän taas suojautua tunteiltakin. Ei minulle tarvitsisi edes kummemmin jutella, kun vain saisi olla lähellä. Hävettää tämmöinen touhu. Toisaalta ehkä kaipaisin sitä, että voisin sanoa ääneen jollekin, miten ihastunut/rakastunut toiseen olen ja siitä onnellinen, monesta muusta asiasta sitten surullinen. Ei tästä voi kellekään puhua, tuntuu niin kertakaikkiaan typerälle enkä oikein usko, että kukaan ymmärtäisi. Mutta sydämen kyllyydestä suu puhuisi kuitenkin. Voi miten kylläinen se onkaan, miten paljon puhetta olisi jos joku oikeasti kuuntelisi. Jos en tuntisi itseäni ja juttujani näin typeräksi. Kirjoitan tänne silti joka päivä, että olisi joku jossa kertoa.

Kävin taas hierojalla, ja yllätyin miten kivuliasta oli nyt hieroa noita sääriä. Ehkä nyt ollaan pääsemässä sittenkin vasta asian ytimeen. Näin palatessa kaupassa J:n sedän, oli käymässä lomalla kotiseudullaan. Tuli hiukan ikävä hänen avovaimoaan, jotenkin tuntui että hän ymmärtää minua. Tuleekohan nähtyä tällä reissulla, tuleeko enää koskaan. Ehkä sekin helpotti oloa, kun sain tiskattua astiat ja siivottua keittiötä, meinaan aina lipsua noissa asioissa kun ei-jaksa-kiinnostaa-tympäisee. (Tästä olisi ehkä pitänyt kertoa psykiatrille, sille jäi minusta aika ruusuinen kuva elämisestäni tällä hetkellä.) Ja se, että talvella vastapäiseen taloon muuttanut nainen tervehti pihalla ja vaihdettiin kylmästä säästä pari sanaa. Se jonka pihassa on kaksi pyörää.

Minun niin tekisi mieleni juhannukseksi jonnekin pois. Vaikka hotelliin löhöämään. En ole yhtään varma riittääkö rohkeus tällä kertaa lähtemään, yksin. Kuolen ikävääni, yksinäisyyteeni ja suruuni kuitenkin täällä. Haluaisin vain mennä jonnekin, olla stressaamatta ja ajattelematta. Kunpa joku huolehtisi välillä jostakin niin saisin hengähtää.



tiistai 11. kesäkuuta 2013

Eiiffhgjkhhllll.

Tänään opittua: silloin kun koet olevasi äärimmäisen ruma, nolo, huono ja läski, älä mene ainakaan kuntosalille. Todennäköisesti olet ainoa läski siellä. On myös mieltäylentävää kun sinne tulee joku nuoripari viettämään yhdessä laatuaikaa etkä voi olla huomaamatta sitä, etkä niitä kauniita, hoikkia ihmisiä. Tein äkkiä selkä- ja vatsalihasharjoitteet ja läksin pois. Lähtiessä pihalla oli jotain teinejä, minä vihasin niitäkin. Sitä että ovat nuoria, elävät nuorten elämää jota minä en koskaan voinut elää. Ja minulla on edelleen odotus ja pelko, että lapset/nuoret pilkkaa minua.

Poljin samaan syssyyn about 13 km lenkin suutuspäissäni, matkalla teki mieli pysähtyä itkemään ja huuto-oksentamaan paskaa oloani jonnekin. Olisi kannattanut alunperinkin mennä vain pyörälenkille. En minä osaa surra, olen vain vihainen tai masentunut.

Miksei kukaan voi auttaa? Eikö joku asia elämässäni voisi olla kivutonta.


sunnuntai 9. kesäkuuta 2013

Pettävällä jäällä

 
 
Riittäisikö täällä
pettävällä jäällä,
yksi jonka kanssa, ei yksinäinen oo
riittääkö se täällä, pettävällä jäällä?
 
 
 


torstai 6. kesäkuuta 2013

Tänään oli ihan jees päivätoimintapäivä. Yksi "osallistuja" (miksi meitä pitäisi kutsua oikein?) täyttää vuosia, ja sain kunniatehtävän askarrella kortin hänelle (toiset siivosi, hähä ja pitivät tietokilpailua). Tein sitten kaksi erilaista joista valita, ja sain jopa kehuja. Vähän kummastutti erään naisen kommentti kun porukalla pohdittiin ja äänestettiin kumpi annetaan, totesi että "ei kumpaakaan". En tiedä mitä tarkoitti, oliko ne sen mielestä niin paskoja vai jotain muuta. Ei se kyllä tainnut laittaa edes nimeään siihen lopulta. Mitä lienee oikutellut.

Oli mukava että oli sitä tekemistä. Olinkin sitten koko päivän, tai jäin vielä sinne istuksimaan ja kutomaan sukkaa kun suurin osa oli lähtenyt. Vain yksi nainen plus ohjaaja jäivät. Ei yhtään kiinnostanut tulla kotiin, eihän täällä ole ketään eikä mitäänkään.

Yöllä näin taas jotain ihme unta, ja heräsin ahdistuneena. Unesta virisi tunne, että olen ihan yksin. Tulin sitten sohvalle, avasin television ja tietokoneen, facebookin niin tunsin etten ole niin yksin. Melko säälittävää.

Kunpa tietäisin jotain tästä parisuhdeasiasta. Millaista suhdetta kaipaisin, mitä kannattaa yrittää, mitä enää uskaltaa. Pystyykö mihinkään? Onko sama pe***reikä kun aiemminkin ja pilaa kaiken. On usein niin ankeaa elää yksin. Mutta kun kuitenkin on noita tunteita tuohon erääseenkin olemassa, niin miten tässä pitäisi olla. En ymmärrä. En minä kyllä koe, että osaisin elää tarpeeksi itselleni että voisin olla toisen kanssa onnellinen. Pelkään taas lipsuvani vanhaan, unohtavani itseni ja omat tarpeeni toisen kanssa. Hylkääväni itseni. En halua tehdä sitä enää koskaan. Pelkään myös joutuvani johonkin jossa en ole onnellinen enkä osaa lähteä pois.

Eihän näitä minun vajeitani voi kukaan toinen täyttää. Mutta voisiko edes auttaa siinä? Pitäisi rakastaa itseään, mutta miten, kun ei pohjimmiltaan koe olevansa rakastettava. Kun kukaan ei ole sitä sanonut eikä näyttänyt tai en ole osannut ottaa sitä vastaan. Nykyään olisi ehkä pieni sauma sille, että osaisin ottaa, tai ainakin kyseenalaistan hiukan tuota väitettä.

Tulipas paska olo kirjoittaessa tätä, tukala ja tukehduttava. Typerä. Turhauttava.

En tajua sitäkään miten ollaan ystävä. Tuntuu että en tahdokaan. Ettei kenestäkään tule. Ehkä se vain pelottaa ja ahdistaa.
Aamulla en oikein osannut päättää mihin alkaisin. Lähteäkö kenkäostoksille vai ollako kotona vai mitä sitä. Jäin sitten vaan kökkimään tietokoneelle. Etsin sitä aurinkorasvaa ja hermot meni taas kerran kaikkeen tuohon tavaraan ja roinaan. Niinpä suutuksissani siivosin yhden pahvilaatikon täynnä kankaita ja keskenjääneitä ompeluksia, osan heitin heti pesukoneeseen ja osa odottaa pesua vielä. Osa meni roskiinkin, joutavaa silppua. Samalla heräsi ajatus; entä jos noita romuja ja romppeita ei olisi. Millainen tyhjyys sitten valtaisi kun kaikki ylimääräinen on siivottu? Ihan kuin ei olisi mitään enää sitten. Sain myytyä hiukan lankoja pois Fb:n Lankahamsterit-ryhmässä ja vein paketin postiin illansuussa. Toissapäivänä vein vinon pinon käsityölehtiä kirjaston vaihtohyllyyn. Lisää lankoja olisi tarkoitus karsia, joitakin vaatteita ja nuo kankaat saa lähteä kaikki. En minä mitään ompele.

Oon ollut lauantaista lähtien jossakin tunnekoomassa, jossa en tunne mitään. Eilen alkoi taas kaikenlaista nousta pintaan pikkuhiljaa. Tänään tajusin jotain tärkeää ja ehkä vähän kummallistakin: kun tiedostan mitä V:tä kohtaan tunnen ja hänelle suon, annan samalla jotain itselleni. Hoivaa rikkinäiselle minälle ja sydämelle. Minulle tuli voimakas halu rakastaa, enkä minä kyennyt sitä itseltäni kieltämään silloin, enkä kykene vieläkään. Miten tärkeää olisi saada koskettaa ihmisiä joista välittää.

Päivän tunteiden laukaisijana toimi Nightwishin Phantom of the opera.

tiistai 4. kesäkuuta 2013

Kesäkassini mun.

 
Aloitin tämän joskus kauan sitten vaan oli jäänyt kesken syystä x. Tää on siis sellainen Et-kassi. Nyt keväällä alkoi tehdä mieli jotain kassia taas ja aloin virkata uudestaan, eri langasta kunnes muistin tämän tekeleen. Tuo pohjan virkkaaminen oli aika tympeää hommaa niin helpotti kun olin jo puoliksi virkannut sen. Muutenkin minun oli vaikea seurata tuota ohjetta eikä se tullut prikulleen oikein. Kun jossain kohdissa salmiakkirivissä olisi pitänyt olla ilmeisesti kolme reikäruutua rinnakkain salmiakin alussa, mutta en löytänyt siihen mitään selkeää logiikkaa, että missä kohti olisi pitänyt olla niin ei ole missään. No ehkä yhdellä rivillä. En löydä sitä logiikkaa vieläkään, ja rivi riviltä paperista seuraaminen ei vaan luonnistunut minulta.

 
Lanka on jotain merseroitua puuvillaa, ehkä Esiton lankoja. Hyvän tuntuinen virkata. . Muuten täytyy kyllä sanoa, että ei ollut kovin miellyttävä tehdä. Jotenkin takkusi aivot tuon ohjeen kanssa niin paljon, ohje sinänsä kai olisi aika simppeli. Hihnan tein aika paljonkin pitemmäksi mitä ohjeessa. Kukkanen on jostakin jäänyt rompepurkkiin, niin kiinnitin sen hakaneulalla tuohon.
 
Tein tämän periaatteella "uusia lankoja ei osteta", niin tämä on nyt tylsän harmaa. Saa nähdä, hyppääkö tuo väripataan jossakin vaiheessa. Ihan kiva  kuitenkin tuli, tykkään tuosta kukasta väripilkkuna. (Perfektionisti huutelee olkapäältäni että pitää olla prikulleen ohjeen mukainen. No ei nyt ole.)