Noniin, kävin taas päivätoiminnassa ja aloin taas kerran pohtia mikä siinä mättää. Se ainakin mättää, kun jotkut utelee asioitani enkä halua kertoa. Tänäänkin yksi halusi selvittää sisarusteni nimet..no siinäpähän arvuuttelee. Mitä sillä tiedolla tekee kukaan? Viimeksi haluttiin tietää missä olen ollut töissä. En kertonut sitäkään koska täällä kaikki tuntevat kaikki enkä halua entisestä elämästänikään alkaa puhua kenen tahansa kanssa. 

Yksi nainen siellä kyselee ja kommentoi lähestulkoon joka asiaa. Ei passaa paljoa edes asentoa vaihtaa, hyvä ettei siitäkin löydy kommentoitavaa ja kyseltävää. Se hermostuttaa suunnattomasti, jatkuva huomion kohteena oleminen.

Jotenkin levoton ja yhtäaikaa tyhjä olo. En tahtoisi huomiseen terapiaan, koska olen taas satuttanut itseäni enkä voi ehkä salata sitä terapeutiltani. Itsensä satuttaminen tuntuu tällä hetkellä ainoalta helpottavalta ja jollain lailla palkitsevalta teolta ja teen sen vielä uudestaan. Asiat on umpikujassa, itse olen kaiken sotkenut enkä osaa korjata mitään. Siskoni sanoin " mitäs olet asiasi sotkenut, olisit ajatellut aikanaan".

Päätin eilen, etten enää halua rakastaa tuota erästä ihmistä. En tiedä miten paljon siitä on minun päätettävissäni. Haluan vihata niin että hän menisi pois, tekisi sen minkä tekee joskus kuitenkin. Hylkää. Haluan että kaikki ihmiset menisivät pois.

Ihmetyttää ja kummastuttaa.

Tarvitsisin muutosta elämääni, mutta en tee mitään asialle koska se on ihan ***** turhaa. En halua. Asiat ei muutu paremmaksi, ei ole koskaan muuttunut. Oikeastaan on mennyt ihan päinvastoin. En tiedä mikä minut tyytyväiseksi ja onnelliseksi tekisi, mahtaako sellaista asiaa ollakaan. Enhän minä saa olla onnellinen ja tyytyväinen. Se hävettää ja tuntuu lapselliselta. Tästä ajatuksesta minun olisi päästävä eroon.

Joskus, joissakin tilanteissa tuntuu, että nyt on hyvä olla ja kunpa voisin jakaa sen hetken jonkun kanssa, jonkun (erään) tärkeän. Kuten eilen pyörälenkillä, kun olin jo tunnin polkenut ja pysähdyin veneenlaskupaikalle vähäksi aikaa. Aurinko paistoi puun oksien takaa, tuuli toi joelta veden tuoksun ja viilensi juuri sopivasti.  Toivoisin, että joku haluaisi jakaa hetkiä jotka olisivat myös minun. Tekisi sen mielellään eikä velvollisuudesta. Se voisi tehdä hetkestä ehkä liki täydellistä. Ihan liikaa olen jakanut asioita ja hetkiä vain itseni kanssa.

Taas tänään tulin niin vihaiseksi itselleni ja syytin itseäni, että tartuin saksiin. Se ei tunnu yhtään pahalle eikä väärälle oikeastaan, se on minulle yhä vain oikein. Olen niin huono ja paska, mätäpaise ja kaikki tämänhetkiset ongelmani ja murheeni johtuvat siitä, mikään muu rangaistus ei ole riittävä.. Ahdisti todella. Tunsin olevani siksikin täysi paska, koska en kestä kohdata V:tä. Huomaan hänen olotilansa välittömästi enkä kestäisi jos onkin jotenkin huonommassa jamassa.  Onnistuin sitten käyttämään sitä Katri Mannisen kuuntele sydäntäsi-ohjeistusta erääseen asiaan, kysyin itseltäni miten haluan V:n ja tunteideni suhteen sillä hetkellä toimia. Välillä kun tuntuu että menee ihan solmuun kaikki, kun asia ei etene eikä lopukaan ja sitä ja monta muutakin asiaa yrittää pienillä aivoillaan järkeillä. Sain kuin sainkin itseltäni vastauksen ja mielenrauhan ja ahdistus jäi. Sen jälkeen kroppa oli todella rasittunut, jalatkin aivan jännittyneet monen tunnin ahdistelun jälkeen. Katsoin teeveestä Avaraa luontoa, ja lepäsin, annoin ajatusten lentää ja tunsin ihan vain välittämistä toista kohtaan ja hellyyttä. Kaiken negatiivisen asiassa pystyin jättämään taka-alalle. Ajatukset juoksi ihan ihmeellisellä tavalla, pääsin kerrankin irtautumaan ja miettimään jotain muuta kuin näitä samoja dilemmoja. Pystyin jopa keskittymään ohjelmaan. Ihailin ara-papukaijojen värityksiä ja ihmettelin kilpikonnia, taivastelin kondorikotkia (melko rumia). Tätä ei kyllä ole tapahtunut pitkään pitkään aikaan.  Oli tarkoitus mennä kuuntelemaan torille puhallinorkesterin harjoituksia illalla, mutta en sitten viitsinyt. Olisi alkanut vain keljuttaa, kun yksin olisin siellä istunut. Terapeutti joutui viimeksi muistuttamaan, että menoja voi joskus peruakin jos tuntuu olevan liikaa...sen nyt tein.

Päivätoiminnan toinen ohjaaja ilmoitti viime viikolla yllättäen palaavansa töihin vasta 29.7. Mielenkiintoista on nähdä, miten hoidetaan asia kun toinenkin ohjaaja jää jossain vaiheessa kesälomalle. Tuo toinen ohjaaja on kyllä ollut muutenkin enempi vapaalla kuin töissä viime aikoina,että sinänsä melkein sama. Huomenna mennään kuitenkin jonnekin? kodalle grillaamaan ja paistamaan lättyjä. Ei mitään hajua minne. Tai siis tänään, ollaan jo torstain puolella näemmä...liian pitkällä. Pitää marssia pehkuihin.

Piste ja pelastus.

Tänään se sitten loppui, 2-vuotinen taideterapiaryhmä. Nyt alkaa vasta tajuta, että se on oikeasti ohi. Mieli on hyvin levoton. Kun menin sinne, olo oli aika pessimistinen ja alakuloinen, mutta siellä ryhmätilassa se muuttui kyllä paljon. Siellä oli vaikka mitä herkkuja, kahvia ja teetä tarjolla ja  mukava ja rento tunnelma. Jopa maljat nostettiin. Siinä sitten istuttiin, syötiin piiraita ja sacherleivoksia ja kertoiltiin jokainen vuorollaan tunnelmia ja ajatuksia. Tehtiin vielä yhdet kuvat ja käytiin ne läpi. Kolme ryhmäläistä vain pääsi paikalle.

Oli mahdottoman mukava kuulla ohjaajilta noin mukavia sanoja, kuten että ollaan oltu tosi kiva ryhmä ja että meistä halutaan kuulla vielä, kun kohdataan. Kiitoksetkin tuntui mukavalle. Halauksista puhumattakaan, pitkistäkin sellaisista. (Minun on ollut vaikea ajatella, että joku haluaisi halata minua. En koe olevani sen arvoinen yhtään). Yksi ryhmäläinen, nuori nainen, sitten kysäisi vielä, että kiinnostaako meitä pitää yhteyttä jälkeenpäin. Vaihdettiin s-postiosoitteita ja tarkoituksena on tavata ja kokoontua tässä kesämmällä. Tämä kyllä pelasti minut,  tuntui lähinnä että olen koko kesän ihan yksin, ilman mitään tapahtumia,tekemistä ja se masensi. Oikea yksinäisyyden ja tylsyyden multihuipentuma.  Sanoin, että minusta olisikin aika surullista, jos ei nähtäisi enää, tuommoista yhteyttä harvaan saa. En itse olisi varmaan uskaltanut ehdottaa kuitenkaan...onneksi joku ehdotti. Tuntuu hyvälle, että joku haluaa sitttenkin tavata. Tällä naisella on hyvin samoja kokemuksia mitä omassakin lapsuudessani, kotona.

Nyt tuntuu siedettävämmälle elämä, surut ja murheet on joutuneet hiukan taka-alalle. On jotain mitä odottaa, toivottavasti en pety taas. Kunpa en muistaisi, mikä tai kuka minut surulliseksi saa. Aamulla ajattelin käyväni ihan vain moikkaamassa häntä, mutta paskat. Turhaan itseäni kiusaan. Silti tahtoisin nähdä...en tiedä kumpi on pahempaa kiusaamista; se että en tapaa, vaikka haluaisin, vai se että menen moikkaamaan vaikka ei olekaan sen kummempaa asiaa ja häpeän. Kai tunnen syyllisyyttäkin. Silti voisin tulla hyvälle mielelle lopulta. Voi miten lapsellista.

Tahtoisin vain olla lähellä. Vaikka vain ohimennen, pienen hetken.

Jotenkin vaivaa, kun en kertonut ryhmässä, miten tämän V:n jutun kanssa kävi lopulta. Viime kesänä kerroin vain, että olin ajatellut luovuttaa asiassa edes yrittämättä. Muutinkin mieleni ja kysyin. Nyt he ovat siinä uskossa, että oikeasti luovutin noin helposti. Mietin tänäänkin, pitäisikö kertoa. En tiedä mitä väliä tuolla on, jotakin on. En kai haluaisi, että minua pidetään noin luovuttajana.

Sanovat, että kun yksi ovi sulkeutuu, uusi aukeaa. Minä odotan vieläkin, että ne edelliset ovet aukeaa..odottanut jo vuosia.Pelkään että nytkään ei avaudu yhtään ovea, ehkä uskonkin niin. Raottuu ehkä vähän, antaa toivoa mutta sulkeutuu sitten, lätkäistään jopa sormille. Vääriä oviako kokeilen. Ehkä olen sokeakin?

Sekavaa selitystä

Eilen sain terapeutilta liudan vinkkejä, millä saisi kiukun ja vihan tunteet laantumaan niin että niiden kanssa pärjää paremmin. Onpa noita saanut kokeillakin. Pitää vain kääntää ja keskittää ajatukset hetkeksi muualle, johonkin esineeseen, tuoksuun tai ääniin. Kiukun ja ärtymyksen sijaan olenkin ollut tänään todella surullinen, kaipaava ja väsynyt. Iloton. Pyysin terapeuttia sanomaan, ettei mikään tässä ole minun syytäni ja vikaa, mikä on mennyt pieleen. Ei edes se, että V ei halua minua. Vaikka enhän minä sitä uskonut, pääni sanoo että minussa on vain niin paljon vikaa etten kelpaa. Olen vääränlainen taas.

Eilen illalla menin vielä kuntosalille, ja tuntui että olen ehkä löytänyt paikkani. Siellä on muita ihmisiä, samalla asialla ja selvinpäin eikä kukaan häiritse ja tuppaa seuraan. Kuitenkin tulee joku sana välillä vaihdettua toisten kanssa, mutta mitään maratonivuodatuksia ja huolia ei tarvitse kenenkään kuunnella.

Kaipaan edelleen ihmistä, jonka kanssa voisi puhua asioista, jotka on minullekin tärkeitä eikä vain toiselle osapuolelle, en tiedä mistä löytäisin sellaisen. Voisi puhua omasta elämästään, vaikka se aika köyhä onkin. Kävin taas kahlaamassa uimarannalla kylmähoitamassa jalkojani, (vesi tuntui melko lämpimältä kyllä nyt, en tiedä auttaako enää kahlata.. No onhan se jumppaa tietenkin.) ja sinne tuli samaan aikaan nuori nainen, kaksi miestä ja pikkutyttö. Venäjää puhuivat, nainen puhui ihan hyvää suomeakin. Oli mukava vaihtaa joku sana tämän naisen kanssa siitä uimavedestä ja rannasta, olisi voinut jutella enemmänkin mutta kukaan ei milloinkaan jää. Kaikilla on kiire pois.

Kaipaan kosketusta ehkä kaikken eniten. Miestä. Läheisyyttä ja vain yhdessäolemista, ettei ole pakkoa tehdä mitään ja suorittaa. Että voisi kelvata vaikka olisi laiska ja löhöäisi sohvalla lattiat imuroimatta ja tiskit tiskaamatta. Ei tarvitsisi lunastaa paikkaansa ja olemassaoloaan.

Tunnen itseni typeräksi kakaraksi, kun mietin tämmöisiä. Pitäisihän sitä nyt pärjätä yksin ja omillaan, tarvitsematta muita, tarvitsematta mitään. Järjellä tiedän, ettei tarvitse mutta...näin on opetettu kotona.

Pinnan alla kytee

Elämä tuntuu nyt jotenkin niin toivottomalle, mitä uskaltaa enää toivoa kun kaikkeen pettyy. Olen vihainen, surullinen, pettynyt, yksinäinen, peloissani ja huolissani. Minuun sattuu eikä kukaan välitä. Minun tekee mieli huutaa kaikille: HALOO, tässä on elävä ihminen jolla olisi myös asiaa ja tarina, vaikka se ei mikään ruusuinen olekaan. Kuule minua äläkä puhu päälleni. Minä olen täällä, kysy ja välitä.

Olen niin vihainen ja turhautunut, ettei löydy edes kirosanoja. En pysty vaikuttamaan asioihin enkä elämääni. Ensimmäistä kertaa vahingoitin itseäni oikeasti, leikkasin käsivarteeni haavan saksilla. Suutuin itseeni niin kovasti, yhtä kovasti kuin isä on suuttunut minulle. Silmittömästi ja sokeasti. Kelle muulle minä edes uskaltaisin suuttua?  Minä joudun elämään yksin enkä tahtoisi, mutta en tahdo myöskään olla paha toiselle enkä taakka. Nielen ihan liikaa kiukkua, en koskaan sano sitä kellekään. Yritän vain olla mahdollisimman viilipytty toisten seurassa, jopa terapiassa. En voi suuttua, koska en osaa puolustautua.

Pelottaa, mutta voiko minua kukaan auttaa. Paheneeko tämä vain, kunnes teen jotain toisille tai itselleni. Tarvitsen rakkautta ja hyväksyntää, ainakin hyväksyntää, että voin kokea itseni rakastamisen arvoiseksi. Sitä, että joku haluaa koskea eikä karta ja väheksy. Etten ole enää se kamala pentu, johon ei voinut edes koskea.

Kaunotar.

 

 

Siinä se nyt sitten on. Huonossa kuvassa.

 

 

Aika räyheä ketjunsuojus. <3

 

 Kulkee niin kevyesti että. Kiihtyy niin kovasti pienessäkin myötämäessä, että en meinaa ehtiä kääntyä risteyksissä. :) Tänään poljin varmaankin 20 kilometriä yhteensä, eilen ehkä viisi ja reisissä tuntuu. Tänään ei ole kyrsinyt läheskään niin paljon mitä aiemmin, se jäi sinne 13 kilometrin rivakalle pyörälenkille jonnekin päivällä. Mahtavaa päästä taas liikkumaan kunnolla, ei nuo jalat kävelyä kestä. Sauvakävelemään hinkuisin, saa nähdä milloinka siihen hommaan pääsee. Kuulin eilen tapauksesta  jossa penikkatauti ei mennytkään ohi vaan uusii koko ajan. Pelkään että minulle käy samoin enkä voi enää liikkua. Nyt tuntuu vain tietyissä kohdissa aristusta, sivuilla. Aiemmin aristi koko säären etuosa,eli luulisi tässä parempaan suuntaan menevän. Tiedä häntä. Eilen kävin kahlaamassa joessa, ottamassa kylmähoitoa taas. Olisi pitänyt oikeastaan tänäänkin käydä. Nyt illalla varsinkin alkaa  kivistää, oikea jalka turpoaa ainakin. Varmaan voisi pikkulenkin tehdä iltasin, vaan en halua ottaa mitään riskejä. Tahdon vain että nämä paranee. Tiistaina taas hierotaan.

 

Btw huomasinpa juuri, että silmälaseista, tai siis kehyksistä, irtoaa pinnoite. Taas. Olisiko kolme viikkoa, kun vaihdettiin uusi yläosa samasta syystä. Nyt pännii. Just nyt jaksaisin niin hyvin tämmöistä turhaa juoksemista ja veivaamista.



Ajatuksia äitienpäiväksi.

Pitäisi soittaa äidille. En ole tehnyt sitä varmaankaan kahteen vuoteen. Äidille, joka on ilmoittanut, ettei aio tulla luokseni käymään eikä aio tukea millään lailla oikein muutenkaan. Ei aio tehdä minun eteeni yhtään mitään, jolle minä olen se, joka tekee palveluksia ja näkee vaivaa. Äidille, jolle oma itse on tärkeämpi kuin lapset, joka ei ole koskaan ollut läsnä kun olisi tarvittu. Sivuutti minut ja kaiken pahan mitä minulle tehtiin. Olen liian vihainen ottaakseni yhteyttä. Enpä tiedä miten tämänkin sotkun selvitän. Nyt kaikki vain möyröttelee ja mököttelee eri puolilla maata ja maailmaa eikä kukaan ota mitään vastaan eikä tee mitään (rakentavia) aloitteita asioiden korjaamiseksi. Ei minua kiinnosta riidellä kenenkään kanssa, haluan ihmisiä joita voin rakastaa. Jotka antaa minun välittää ja rakastaa. Minä olen riidellyt jo yhden ihmiselämän edestä ihan tarpeeksi ja asioista joista ei edes tarvitsisi.

Olen vihainen, koska jos menen käymään kotona, tunnen että minua ei siellä omana itsenäni kuulla ja nähdä. Minä en saa olla näkyvä ja ottaa omaa tilaa. Suuttuisin ja hermostuisin siihen, että en saa sanoa mitä oikeasti ajattelen, mitä minulle kuuluu ja sitä minä en saa siellä tehdä. Minä pelkään mennä sinne. Minut on leimattu siellä hulluksi, enkä siitä leimasta pääse. Minua saa siellä kohdella ihan miten huvittaa, minua voi vaikka lyödä koska ollaan heidän omassa kodissaan.

Miksi kukaan ei välittänyt minusta ja siitä kaikesta pahasta mitä minulle tehtiin? Enää ei tee kukaan mulle väärin. Minä puolustan itseäni kaikilla keinoilla, joiden käyttämisestä en joudu vankilaan. Isälleni minä en fyysisesti pärjää, siksipä pysyn kaukana. Isälle kiitos siitä, että pelkään miehiä enkä uskalla avioliittoon. Opetit minulle, että olen arvoton, näytit ettei minussa ole mitään hyvää ja jos on, se kaikki pitää piilottaa toisilta. Koska toiset perheet on parempia kuin me, ja meidän ei tule olla heidän tiellään. Älä vain luule itsestäs mitään, että jotain olisit. Opetit kaikki huonot asiat minusta. Äidille kiitos, että opetit olemaan yksin, ilman omia kavereita ja käänsit itsekin minulle selkäsi. Napanuoraa et kuitenkaan antaisi kenenkään katkaista.

Helvetti minä olen vihainen.

Hidas kuolema

Kuolee hitaasti hän,
joka ei matkusta eikä lue,
ei kuuntele musiikkia,
ei rakasta itseään.

Kuolee hitaasti hän,
joka tuhoaa oikean rakkautensa,
joka ei anna itseään autettavan.
Kuolee hitaasti hän, joka muuttuu tavan orjaksi,
käyden joka päivä samoja polkuja,
joka ei muuta rutiinia
ja joka ei riskeeraa vaihtamalla vaatteittensa väriä
tai puhumalla muukalaisten kanssa.

Kuolee hitaasti hän, joka kieltää intohimonsa
ja niiden tunteiden kuohun, jotka kirkastavat katseen
ja eheyttävät särkyneet sydämet.

Kuolee hitaasti hän, joka ei vaihda elämänsä tyyliä,
kun on tyytymätön työhönsä ja rakkauteensa,
joka ei riskeeraa varmaa epävarman sijaan,
jotta voisi kulkea unelmiensa perässä,
joka ei anna itselleen mahdollisuutta
ainakin yhden kerran elämässään paeta viisailta neuvoilta.

Elä tänään, riskeeraa tänään, tee tänään,
älä anna itsesi kuolla hitaasti,
älä unohda olla onnellinen.

-Pablo Neruda-



Joudun tänään mahdollisesti kohtaamaan V:n. En tahtoisi,en jaksaisi. Aina tuntuu,että pitäisi koittaa olla jotain muuta mitä on. Itsevarmempi, rohkeampi, iloisempi mutta en minä voi. Minä olen vain tämmönen ujo ja arasteleva, epävarma jännittäjä enkä jaksa jatkuvasti ylittää itseäni. Tunnen itseni rumaksi ja noloksi hänen silmissään. 

Tämä asia on niin monimutkainen mun päässäni. Onko se oikeasti niin monimutkainen vai oonko vain tehnyt siitä sellaisen? Kun en oikein tuon ihmisen suhtautumista nyt tiedä enkä osaa tulkita. Välillä on ihan kuin ei mitään ja välillä taas aivan kuin ujostuttaisi, kun alan puhua. Onko tällä millään enää edes väliä. On sillä, en vain tajua miksi. Miksi en voi antaa kaiken olla ja unohtua.
 
Koska minulla on tunteita ja suuri tarve tulla hyväksytyksi. Siksi. Turhaan kai minä itseäni tästä soimaan.

Kuka sitä nyt sukkia aina jaksaa vääntää...

Käsityöinnostus alkaa taas nostaa päätään. Tämmösen sitten rustasin iltapuhteenani hetken mielijohteesta. Huulirasvan säilytysvehje, 8 cm:n nysä.

 

 

Knit Penis Chapstick Holder by JenAndroid
 

http://www.ravelry.com/patterns/library/knit-penis-chapstick-holder

 

Lankana käytin Novita Tenneseetä pinkkinä, väri on kyllä kuvassa ihan jotain muuta. Alakuvassa on oikeampi väri. Melko hankala kuvattava. Kamera ei tahtonut osata tarkentaa ja sitten kun osasi, värit meni ihan pieleen. Mutta aika söpö kapistus tuli. Jos en olisi näin häveliäs, tekisin tuosta täysin sopimattoman ja pahennusta herättävän avaimenperän.

 

 

Hiukan tuskastutti aluksi enkä olisi viitsinyt oikeastaan edes ryhtyä, kun koen etten oikein jaksa tajuta englanninkielisiä ohjeita. No tuohan meni ihan helposti, yksi termi piti tarkistaa muualta. Aikaa kului kaikkineen pari tuntia.

 

 

Onneksi vappu on ohi. Noin huonoa oloa ei olekaan ollut aikoihin. Eilen olin niin jotenkin loukkaantunut ja vihainen ihmisille, että hakkasin tyynyä. Kyllä helpotti. Tänään onkin ollut vähän helpompaa, olin päivätoiminnassa ja jäin taas yllätyksekseni koko päiväksi...en vain jaksa istua kotona. Ennemmin istun tuolla. Mutta on kyllä kyrsinyt tänäänkin.

Nykyään moni päivä lyö minua laudalla päähän ja olen hämilläni aina vain useammin kaikesta tästä muutoksesta jonka kourissa elän. Miten elämä ei olekaan sitä, mitä olen aina luullut olevan. Kuinka itsekään en ole sitä mitä olen luullut olevani. Onko kukaan.

Tänään outoa oli se, että joku ihminen kysyy minulta asioita, minun asioitani. Eikä kuulu edes hoitohenkilökuntaan. Oli kiinnostunut ja kertoi myös vastaavasti omista asioistaan. Ihmiset kyllä kysyy joskus jotain mutta ei ne keskustele mistään. En muista koska tällaista olisi viimeksi tapahtunut. Karjan asioita kyllä kyseltiin entisessä elämässä ja niistä keskusteltiin mutta ei ihmisenä monikaan kohdannut, tuskin kukaan. Minun on kyllä vaikea paljastaa itsestäni oikein mitään, haluaisin näyttää itsestäni vain sen "normaalin", neutraalin puolen, jonkinlaisen kuoren. Kai itseään vain häpeää niin paljon. Koko menneisyyttään. Ei haluaisi että ihmiset näkee sen kaiken huonon mitä olen koittanut piilottaa. Sen huonon Varpuk:in, joka piti piilottaa jopa itseltään, kun se ei tuntunut kelpaavan kenellekään. Miten se nyt voisi näyttää sen Varpuk:in, koska on varma ettei se sitten ainakaan kelpaa.

Pitäisi olla joku, joka varmasti rakastaisi joka tapauksessa. En tiedä millainen se Varpuk on joka siellä piilossa on. Uskon sen olevan jotain kamalaa, huonoa. Sellainen joka oli huono lähes kaikessa ja sai kuulla siitä arvostelua. Jota pilkattiin yhtenään.

Minulla on nykyään uusi tarve, olla vähissä vaatteissa tai jopa alasti. (Siis kotona.)  Aina ennen olen halunnut verhoutua ja jotenkin piiloutua vaatteisiin. Nyt tuntuu että henki kulkee paremmin ilman vaatteita ja muutenkin on vapautuneempi olo. Vilpoisa. Ehkä tällä on joku yhteys siihen, miten onnettomuuden jälkeen piti saada viileitä suihkuja. Ehkä minun on myös  parempi olla itseni kanssa nykyään, kun tuntuu että kelpaan vähän paremmin.

V:tä olen taas pohtinut..yllättäen. Eräs taideryhmäläinen sanoi minulle taannoin, kun kerroin kohtaamisestamme ja siitä kosketuksestani, että mies saattaa vähän ujostella minua. Nyt kun asiaa mietin ja kohtaamisiamme, niin taitaa olla oikeassa. Miten en itse tajunnut. Mutta ei siitä nyt sen enempää tällä kertaa. Aamulla taas terapiaan, toivottavasti saan nyt unta kunnolla. Liian monta yötä on mennyt huonoilla unilla.