Pohdintaa äitiydestä ja muuta pääntyhjennystä

Huomaan miettineeni viime päivinä melko paljon lapsiasioita, tai sitä kun niitä ei ole ja miksi ei ole. Tuleeko, haluankokaan, onko minusta äidiksi. Tässä siitä muutama sananen illan päätteeksi, väsyttää kyllä aika pirusti taideterapiapäivänä ja yöunet oli taas vähän lyhkäset niinkuin aina kun jonnekin olis mentävä. Huokaus. Kuitenkin on saatava jonnekin purkaa tätä ajatussumaa nyt.

Mulla on ollut jo pitkään perheen kaipuu, mutta tämä äitiysasia on ihan uusi. Oon pitänyt perheenä miestä ja ehkä jotain eläintä, ei ole lapsilla ollut oikein sijaa juuri edes ajatuksissa. Oon jotenkin vain inhonnut niitä. Lieneekö se jotain tunteiden torjuntaa, itsesuojelua omalta huonommuudeltaan ja epäonnistumiseltaan jota kokee lapsettomana. Kuitenkin on halu kokea äidiksi tulo, aika voimakaskin, enkä tiedä pystynkö vastustamaan sitä. Mutta entä sen jälkeen, onko se omaa elämääni enää vai annanko sen jollekin toiselle, ajan jolloin voisin elää sitä elämää joka on jäänyt elämättä. Oma lapsuus jäi kesken ja nuoruus jäi kokonaan kokematta.

Pelkään etten voisi rakastaa sitä lasta katkeruuksissani enkä niitä piirteitä jotka muistuttaa minua. Enhän rakasta itseänikään tippaakaan, lähinnä inhoan. Olisinko silloin vain katkera siitä, että en itse saanut olla rakastettu ja kelpaava lapsena. Saisiko lapsenikaan olla sitä. En usko pystyväni laittamaan toista ihmistä itseni edelle, koska näitä puutteita ja vajeita on niin paljon täyttymättä. Sisäinen lapseni kiljuu huomiota ja tarpeiden täyttymistä. Kysyy milloin mun vuoroni on? Milloin saan itse elää? En halua olla samanlainen kuin oma äitini oli, joka hoiti vain ne välttämättömimmät "toimenpiteet" lasten kanssa, ehkä hiukan vastahakoisesti nekin eikä kumpikaan vanhempi ottanut kunnolla vastuuta. Se saa mut vieläkin kiukkuiseksi. Saisiko lapseni kärsiä tästäkin?

Mutta jos minulla lapsi olisi, sille luettaisi kirjoja. Sen ei tarvitsi koskaan hävetä rumia vaatteitaan eikä mitään muutakaan. Sen ei tarvitsisi huolehtia asioista, joita aikuisten kuuluu kantaa. Sen ei tarvitsisi koskaan kuunnella mitään mikä ei lasten korville sovi. Ei ahdistavia uskonnollisia asioita, ei pahan puhumista muista ihmisistä. Sen ei tarvitse olla tukena vanhemmilleen. Se uskaltaa myöntää vanhemmilleen tehneensä virheen eikä joudu vastuuseen kaikesta mikä menee pieleen. Sitä ei kiusata koulussa vuosikausia. Siltä ei kiellettäisi asioita mielivaltaisesti, ilman perusteita. Siltä pyydetään anteeksi. Sen omaisuutta kunnioitetaan. Siltä ei riistetä omaa elämää ja sen kanssa oltaisiin. Teoriassa.

Kova halu on kyllä rakkauteen ja huolenpitoon. Oon harmissani kun ei V:n kanssa sitten mitään tullutkaan, pettynyt ja surullinen kun ei haaveet ja toiveet toteutuneetkaan. Tänäänkin on ollut ikävä jotain, josta en oikein tiedä mitä se on. Ehkä vain jotain helpotusta tähän pohjattomaan yksinäisyyteen, elämän tarkoituksettomuuteen, päämäärättömyyteen. Tai jotain muuta.

Näin eräänä yönä viime viikolla taas unta, että olin jossakin sairaalassa työharjoittelussa. Näen usein samaa unta, vähän eri mausteilla vaan. Viimeksi sain unessa jonkun hepulin/kiukkukohtauksen ja joku mies auktoriteettiasemassa alkoi tivata multa että miksi kiukkuan. Sanoin, tai ennemminkin huudahdin: "Minä vain haluaisin että te pitäisitte minusta!!". Noissa unissa mulla on usein riittämätön olo,tunne että en oikein osaa enkä uskalla. No, on mulla ihan hereilläkin samaa. Muutenkin unet olleet aika ärhäköitä viime viikkoina, huutoa ja mekkalaa, kinastelua. Yhdessä vaiheessa syksyllä mulla oli tarve huutaa suoraa huutoa, siis ihan valvemaailmassa. Nyt se huutaminen on siirtynyt uniin, kai siksi etten sitä hereillä tee kuitenkaan. Taideterapiassa on todettu, että se on surua ja pettymystä jota sieltä kaiken kiukun alta löytyisi. Jos vaan huutaisi kun huudattaa. Menisi metsään huutamaan. Pettymystä siitä, että ihmissuhteet on epäonnistuneet hyvin pitkälti aina. Turhautunut ja mitta täyttynyt siitä. Kun tekee parhaansa, ja enemmänkin, eikä se siltikään riitä yhtään mihinkään.

Luin tänään uusimmasta Kodin Kuvalehdestä "kiinteistökuningatar" Kaisa Liskin haastattelun. Yllätyin millaista hänenkin elämänsä on ollut ja samaistuin. Mutta päällimmäisenä mieleen jäi kertomansa uudesta avioliitostaan: "En ole ikinä pitänyt itsestäni. Kimmon kanssa pidän. Hänen kanssaan minun ei tarvitse olla äijä, eikä tunkea itsekästä minääni suojakseni." Ehkä itsekin pidän jotain tuollaista haarniskaa. Tästäpä tuli pitkä postaus sitten kuitenkin vaikka muutama rivi piti vain laittaa...hyvää yötä nyt tässä vaiheessa.

Varpuk


P.S. Tänne tahtoisin viedä sen erään tietyn ihmisen, joka on vielä jossain tuolla, tuntemattomana. Lasi-igluun revontulten alle ja poroajelulle.