lauantai 17. marraskuuta 2012

Terveisiä kirppikseltä..

Minä sitten kuvittelin löytäneeni nojatuolin itselleni, sellaisen jossa olisi hyvä istua ja neuloa..no erehdyin. Paikalliselle kunnan ylläpitämälle, työttömien kirpulle eksyin tiistaina. Sinne tuotiin sopivasti sellainen nahkainen tv-tuoli. Kunto oli melko hyvä, käytönjälkeä lähinnä ja pölyinen. Aloin sille kysellä kotiinkuljetusta, kun kävellen olin liikenteessä. Ne samat äijät sen lupasi tuoda, jos heti tehään kaupat. Minä tyhmä suostuin. Kotona huomasin, että sen istuinosan tyynyn saakin irti, ja voi kamala missä kunnossa se sieltä tyynyn alta oli. Sinne oli jotain (?) kaatunut, ei aavistustakaan mitä. Yritin sitä pestä, ja nyt se haju oikein valtautui, ja jouduin nostamaan pihalle koko tuolin. Kaatopaikkatavaraa, josta 30 euroa maksoin.

Se myyjä-äijän painostus ja hätäily sekoitti mun pään jotenki..unohdin sen periaatteeni, että pitäis harkita kaikkea vähän aikaa, mieluiten yön yli. Mun ajattelu ei nykyään ole kovin nopeaa eikä loogista aina. En minä varmaan tästäkään opikseni ottanu, olen jatkossakin sinisilmäinen ja hölmö.

Inhottaa koko kirppis. Minä tykkään, että saan rauhassa kiertää ja ihan vaan katsella, ilman että joku on koko ajan selittämässä jotakin ja myymässä jotakin turhaa mulle. Sitten melkein suututaan, jos haluan ostaa mustan t-paidan enkä sitä valkoista vaikka se olisi kuinka halpa. "Tää on nyt niin halpaa että osta lattialuutuksi". No en osta, kun en tarvitse.

Varpuk

sunnuntai 21. lokakuuta 2012

Nytpä se on tämäkin esitelty..kastemekko siis.

Muistin tänään lenkillä, että tämmönen virkattu kastemekkohan mulla on tuolla varastossa ollut, enkä ole sitä missään näyttänyt. Tein tämän silloin nuorena, optimistisena ja toiveikkaana, joskus vuosituhannen vaihteessa.


 Malli on ME-lehdestä v. 1999, suunnittelijana Hannele Hirsijärvi. Lankaa en muista enää, enkä laittanut sitä minnekään ylös. Ohutta merseroitua puuvillaa kuitenkin. Vuori on puuvillasatiinia. Niskassa on kolme nappia, alhaalta mekko on avoin.




On se kaunis. :)

torstai 18. lokakuuta 2012

Niin paljon kysymyksiä

Olen huomannut viime päivinä tulleeni melko katkeraksi ja vihaiseksi. Elämälle, ihmisille, koska kaikki on tuntunut ja tuntuu menevän väärin ja pieleen. Elän täällä kuplassani, vihani sisällä. Katson pihalle, enkä näe siellä mitään, olen sokea. Vihasta? Pelkään että en pääse pois tästä. Itken joka päivä, koska olen ihan helvetin yksin enkä osaa tehdä asialle mitään. Ja kenen syy sekin on? Äidin, joka ei antanut mun mennä kavereiden luokse, joita se ei ollut hyväksynyt. Äidin joka ei puuttunut vaikka mua kiusattiin koulussa. Joka ei opettanut mulle, kuinka ihmisten kanssa ollaan. Joka antoi sen kaiken tapahtua, mikä tapahtui.

Tahtoisin ihmisen, jolle voisin puhua asioistani. Tuo V on saanut mun pääni ja elämäni aivan sekaisin, en tiedä miten suhtautuisin häneen, eikä kukaan kerro. Haluaisin olla merkityksellinen, tärkeä jollekin. Minä en ole hänelle kai yhtään mitään. Pelkään että en pääse ketään miestä edes näin lähelle milloinkaan. Oikeastaan uskon niin, en löydä ketään toista eikä se toinen löydä minua. Sitä on hyvä puhua kauniita sanoja, kuinka jokaiselle on joku jossakin. Tämä koko episodi sai mut tuntemaan itseni niin rumaksi ja en kelpaa. Tiedän että tämä on lapsellista ja tyhmää, siksi en tästä ihmisille puhukaan, en edes terapiassa. Ei kukaan ymmärrä ja minä en pääse tästä yli, päässä on vaan kysymys: miksi en kelpaa? Minä en voi olla hyvä ja kelvollinen ihminen, jos en kelpaa toisille. Miespuolisille en ole ollut kaveri edes milloinkaan, en ymmärrä mikä vika mussa oli jo silloin. Ei kukaan kerro sitäkään.

Psykoterapia tod.näköisesti loppuu keväällä/kesällä 2014. Olen koko ajan ajatellut, että tuosta on hyötyä. Nyt huomaan että aika loppuu, enkä minä oo edennyt mihinkään. Ei musta ole tullut ehjää eikä tervettä. Ne jättää mut yksin. Miten selviän loppuelämästä yksin. En erostakaan ole päässyt yli, asiat kummittelee. Syyllisyys, häpeä, viha, ikävä omaa kotia. Kissaa. Näin ei ihmiselle saa, ei voi tehdä. Missä minä näistä puhun, kuka ymmärtäisi. Kaikki toisten kommentit satuttaa. "Älä ajattele sitä, pitää vaan mennä eteenpäin, ero on ohi kun sä vaan päätät niin". Kun ei se mene noin. Minä sen suhteen pilasin, minä eikä kukaan muu. Luulin itsestäni liikoja, kuvittelin pystyväni siihen emännän tehtävään. Nyt häpeän sitä, että en pystynytkään, vaikka kuinka yritin. Minä epäonnistuin.

Kunpa joku näyttäisi, että minä kelpaan silti vielä. Jollekin.

Mua vituttaa, kun minä en saa PUHUA. Jatkuvasti pitää ratkoa ongelmia ja miettiä ratkaisuja..että voisi paremmin. Mutta kun minä en saa puhua tarpeeksi. Puhua oikeasti siitä, mitä tunnen ja ajattelen. Puhua sydämen kyllyydestä ja suunsa puhtaaksi.

En tiedä, pitäiskö mun muuttaa jonnekin muualle. Pääsisi tuosta V:stä ainakin. Ehkä. Miksi se ei voinu sanoa suoraan, että oon niin kamala ruma virtahepo eikä se siksi halua alkaa mun kanssa millekään. Kuvitteleeko se, etten tajua sitä itse? Luulee tuoki olevansa joku suuri hyväntekijä muka. Perkele. Voisko joskus tajuta jotakin ihan itseki? Miksi ei voi tajuta että satuttaa kuitenkin, olis sama kertoa totuus samantien.

Voisko ihmiset tajuta myös, että toisilla voi olla tarve kavereille, saada hyväksyntää, ehkä johonki syvempäänkin. Että aina ei voi kiirehtiä pois ja tyydyttää vaan omia tarpeitaan. Että voisi olla saatavillaki joskus. Mun koko perhe nyt vihaa mua nyt sitten, koska en halua tavata omia vanhempiani. Edes sisarukset ei kaikki puhu mulle. Myrkytetty nuokin nyt sitten ja aivopesty mua vastaan. Mutta mistään ei tietenkään haluta puhua koska "sinä et halua tavata". Tehokasta oman syyllisyyden välttelyä.



perjantai 20. heinäkuuta 2012

Pitkästä aikaa kädentaitoja

 Veljeni tulevalle vaimolle valmistujaislahjaksi lapaset Florica-langasta. Malli on jostain muutaman vuoden takaisesta Modasta. Sanoi etteipä hänellä ole näin hienoja koskaan ollut.

Alla tiskirättejä sekalaisista puuvillalangoista...




 Näistä en onnistunut saamaan yhtään kunnollista kuvaa. Mutta siis syntymäpäiväkortti 7-vuotiaalle veljentytölle. Kuoren rustasin tapetinpalasta, ei ole oikeasti noin hailakka. Kortti on ihan normaalia postikorttikokoa.



sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Mulle tuli siitä viikonvaihteen vierailusta olo, että minä en ole mitään. Koitin olla iloinen siitä että olen edes ihastunut, ja siitä että ehkä mustaki joku voisi kiinnostua ja pitää toivoa yllä. No tämähän vierailu sitten repi kaiken maahan. Muistutettiin siitä miten eräillä on työtä ja perhettä ja oma koti, rakkautta. Mulla ei oo mitään. Oonko minä edes ihminen. Koita siinä sitten kertoa että joo no oon mäki tässä elämässä pärjänny, oon 34 v ja oon mä vähä ihastunu ja siihen se jääkin. Siinä on ainoa mitä mun elämässä on ja kohta seki kuihtuu. Ja minä oon opetellut jo lapsesta sietämään epämieluisia elämäntilanteita ja sopeutumaan niihin niin ettei mun tartte vaivautua edes muuttamaan niitä. Eihän mun tartte saada mitään ikinä, mä sopeudun aina, kun en minä ole sen hyvän arvoinen edes. Se kaikki hyvä on varattu muille, kuten mun veljille. Sitä tyytyy aina niin vähään, vaikka haluaisi paljon enemmän. Kun ei koskaan oo saanut olla oma itsensä, eikä haluta sitä mitä haluaa. Aina joku on mitätöiny kaiken.

Mä pelkään sitä torjuntaa nyt niin paljon, että en voi kirjoittaa edes tänne enempää.

keskiviikko 23. toukokuuta 2012

Mega-avautumispostausvalivali

Mun tekee mieli pyytää kaikkea anteeksi, en oikein tiedä edes keneltä. Pyytää anteeksi sitä, että olen huono, viallinen ja epätäydellinen ihminen. Sitä, että aloin häiritä miestä, joka ei ilmeisesti ole musta kiinnostunut. Haluan pyytää anteeksi sitä, että en ole kaunis, sitä että olen sosiaalisesti rajoittunut ja kömpelö, pelkään enkä pysty tämän enempään lähestymiseen. Sitä että olen teini. Minä joudun tyytymään vain johonkin mieheen, koska en halua olla yksin loppuelämääni. Johonkin sellaiseen, jota en edes halua. Jos saan edes sellaista, eihän minusta kukaan kiinnostu oikeasti. Kaikilla on joku taka-ajatus, millä ne voisi mua hyväkseen käyttää.

Minä pelkäsin niin kovasti sitä, että tämä mies nauraa mulle ja pilkkaa. Ja sitä pettymystä ylipäätään, kun se sanoo että sillä on jo joku tai että ei kiinnosta, ja siitä seuraavaa masennusta. En kertakaikkiaan uskalla lähestyä ketään, kun eihän ne miehet minusta pidä. En minäkään olisi tämmöisen kanssa. Oon aivan liian huono kenellekään. Häpeän itseäni, ja kaikkia niitä kömpelöitä lähestymisyrityksiä joista ei edes tajua mitään. Kun en uskalla oikeasti toimia. Nyt hävettää jo niin kovasti etten uskalla tavata koko ihmistä. Aluksi uskalsin jonkun sanan spontaanisti vaihtaa vaan nyt en uskalla edes kohdata koko miestä. (Eikä se laittanut sitä edes pahakseen, sitä juttelua.) Mikä mua vaivaa? Tämä menee ihan väärin. Tosin kun nyt asiaa ajattelen, ei mitään kiinnostuksen merkkejä tainnut edes olla. Mitä mitkään vaihdetut katseet merkitsee, ei yhtään mitään. Pelkään myös sitä että itse satutan toista. Ennemmin kärsin itse kuin tätä toista satuttaisin.

Mutta mulla on silti tunteita tätä ihmistä kohtaan. Mihin minä ne nyt laitan? En jaksa enää pitää illuusiota yllä, että jotaki kiinnostusta voisi olla, vaikka jotkut yrittää kannustaa eikä saisi luovuttaa kuulemma. Mutta kun ne ei tiedä miten raskasta tämä on. Kun toivoo itse lähestymistä, jota ei tule, yrittää itse, pettyy kun ei saa sitä tulosta mitä toivoisi, koska ei uskalla tarpeeksi. Ei uskalla sanoa, että pidän sinusta, ja sydän tekee kuperkeikkaa. Ja tuskin senkään sanominen riittäisi tai mitään auttaisi.

En tiedä, oonko mitään maailmassa näin paljon halunnut. Mutta kun se ei vaan riitä, että tahtoo, kun rohkeus puuttuu. Joskus olisi kiva olla niin aivoton, ettei tajuaisi pelätä. Ihmiset vaan sanoo, että on pakko uskaltaa. Jotakin uskalsinkin, vaan ei enempää. Ehkä mä sitten jään ilman. En minä sitä pienintäkään epäonnistumista kestä, meen jumiin heti ja vetäydyn jos joku ei mee niinkuin toivoi enkä uskalla yrittää uudestaan. Sama juttu torjunnassa, jos on pieniki aavistus että voisin  tulla torjutuksi, niin meen kuoreeni. Ja se häpeä. Häpeän itseäni toisen silmissä, vaatetustani, hiuksiani ja läskejäni, koko olemustani. Tuntuu että pitäisi olla jotain muuta. Että tämä mies pitäisi minusta, jos olisin toisennäköinen. Muutenki toisenlainen. Olen vanha haaska tämän miehen rinnalla, onko ihme ettei kiinnosta. Minä tiiän että ajattelen väärin, mutta en tiedä miten toisinkaan ajatella. Tämä mies on niin "hyvin pidetty" ja minusta ei oo kukaan välittänyt, ja se näkyy. Itseluottamuksen puutteena lähinnä ja ulkonäössäkin ja koko olemuksessa. Tuo olisi mulle liian hyvä. En minä ole ansainnut tuollaista. Se mitä minä olisin ansainnut, olisi joku viiskymppinen rappioalkkis.

Veljeni perhe tuli pakolliselle kesävierailulle lauantaina ja eilen lähtivät. Tunnen olevani kamala ihminen, koska en jaksa niiden lasta. Multa meni kaikki voimat niiden kanssa, olen pettynyt itseeni koska luulin jaksavani paremmin. Se veljen avovaimokin kyllä söi mun hermoja, kun se selittää jotaki asiaa niin helkkarin kauan aina ja usein sellasta joka ei kiinnosta hevonkukkuakaan. Se saattaa jäädä jotaki tv:tä kattomaan kesken selityksen ja pitää puoli minuuttia taukoa välillä ja sitten se jo unohtaa mitä oli kertomassa ja voi helvetti. Ihan sietämätön. Muutenki niillä ei kyllä ollu mitää asiaa, jotaki omia juttujaan lässyttivät siitä penteleen pennusta. Ja mun pitäs sitten olla iteki kiinnostunu siitä miten hieno kakara niillä on. Minusta se on lähinnä ruma ärsyttävä rimppakinttu ja hirveä kitisijä. Mä en oikeastikaan tykkää niistä enkä jaksa. Ja ne meinaa vielä hommata lisää noita.

Ja sitä neuvottelua joka ikisestä syömisestä, otatko tätä vai tota ja en ota enkä syö enkä itekään voi syödä mitään kun sen pitää aina saada samaa ja sitten kun ei saa niin alkaa kitinä. Tästäki joku äiti suuttuu vaan suuttukoon.

Anteeksi etten jaksa olla positiivinen. Kiitos hei.

maanantai 27. helmikuuta 2012