Värkkäyksiä

Kaksi paria sukkia 7 veljeksestä, koossa 44. Menivät myytäväksi paikallisen käsityöyhdistyksen myymälään. :)



 Kauratyynylle uusi päällinen. Päälliskangas on itse käsin painettua kokeilua, toisessa päässä on "tyynyliinan taite" josta päällisen saa pesuun. Sisäpussina valkoista kierrätettyä lakanakangasta.



Virkkasin tuollaiset pitsipalaset pyjamapaidan edustaan peittämään epämääräisiä läiskiä.







Olisi saanut olla enempikin noita palasia mutta oli yllättävän puuduttavaa virkata noita ja loppui kiinnostus kesken..



Lapintossut itselleni 7 veljeksestä nämäkin.

 






Joskus, tänäänkin, tuntuu niin kovasti sille että elämä menee "väärin", päivät kuluu vääriin asioihin. En tiedä mikä on se oikea asia sitten. Pääsääntöisesti se menee vaan aina väärin. Sitä nukkuu liian kauan, liikkuu liian vähän, kuitenkaan ei osaa sitä toisinkaan tehdä. Lieneekö nämä sitten niitä omia, liiallisia vaatimuksiani. Niitä jotka saa minut vihaamaan itseäni. Onko ne sitten kuitenkaan liiallisia vai ihan normaaleja. Minusta enemmänkin normaaleja.

En jaksa uskoa että voisin alkaa elämään koskaan normaalisti, tyydyttävästi. On niin vaikea olla tyytyväinen. On niin paljon asioita joita "pitäisi".

Ihmettelen ihmisiä jotka kykenevät tekemään esimerkiksi viikkosiivouksen, mistä he saavat motivaation ja energian siihen? Itse joskus tein sen joka lauantai kunnes loppui jaksaminen. Sen jälkeen en ole saanut sitä tehtyä ennenkuin on ihan vihoviimenen pakko, sitten kun oma sietokykyni ylittyy. Ennenkaikkea siihen tarvitaan tietty "fiilis" ja mulla sitä on harvoin. Olen laiska ja vihaan itseäni. Mun pitäisi pystyä paljon enempään. On vaikea uskoa että kukaan pitäisi tällaisesta vetelästä laiskurista. Jotenkin kai ajattelen että vain mun suoritukset on sitä mikä minussa on tärkeää.

Kun ajattelen elämää eteenpäin, mietin voiko se antaa enää mitään. Ahdistaa. Pelkään kuolemaa. Näen vain sen että jos alan elää ja ilo palaa, sen jälkeen tulee heti kuolema ja kaikki on ohi. En pääse tuosta ajatuksesta yli. Tiedän, masentuneen ajatuksia. Mietin miksi jotkut toipuu masennuksesta mutta minä en? Mitä minä teen väärin? Elämästä on kadonnut kirkkaat värit, kaikki on haaleaa suttua. Kaikki ilo ja tyytyväisyys on mennyttä.

Haluaisin eroon Ketipinor-lääkityksestä, koen sen vaikutuksen liian voimakkaana vielä päiväsaikaan. Mutta sitten jos sitä ei ole, mulla menee yli ja käytän kaiken energiani heti aamusta johonkin (pakko pystyä) vaikka unta olisi takana 5-6 h ja loppupäivänä en jaksa enää mitään. Mua pelottaa tuo ja koko elämä. Välillä haluaisin pois, jonnekin turvaan mutta missään ei ole mulle paikkaa eikä ihmisiä. Jos lääkitys lopetetaan, alanko saada taas paniikkikohtauksia? Pitääkö mun vain sietää turhautumista siitä että koko päivä menee vaan miettiessä nukkumista. Tekee mieli taas vahingoittaa itseäni, vihaan itseäni niin paljon.